Manchester by the Sea -Voiko surua karata?
Olen kirjoittanut tämän tekstin alunperin elokuvan julkaisun aikoihin viitisen vuotta sitten. Tämä on elokuva, jossa sai itkeä ja nauraa. ”Elämää”, totesi tuolloin leffakaverini.
Verkkaisessa alussa seurataan talonmiehen (Casey Affleck) touhuja. Sellainen hiukan juro mies, joka ei kumartele titteleitä, eikä lätise turhia. Mielessä käy ajatus, mitä tälle kaverille on tapahtunut. Vai onko vika juuri siinä, että mitään ei ole tapahtunut? Raskaan päivän jälkeen vähäpuheinen mies menee kapakkaan. Saa kauniilta naiselta oluet syliinsä, mutta ei anna toisen edes hyvitykseksi pyyhkiä läikkynyttä juomaa. Loppuillasta vain istuu ja tuijottaa vastapäisiä pukumiehiä, kunnes viimein käy haastamaan riitaa niin, että saa lyödä toista. Ja välillä taas luodaan lunta, korjataan hanoja. Kaiken muuttaa puhelinsoitto ja mies lähtee kiireellä kotikaupunkiinsa, niin tulemme ymmärtämään.
Elokuva näyttää välillä muistoja. Aluksi Lee muistelee veljeään Joeta (Kyle Chandler) ja tämän poikaa, Patrickia (Lucas Hedges). Veli on nyt kuollut sydänkohtaukseen ja Lee käy hyvästelemässä hänet ruumishuoneella. Veljenpoika on lätkätreeneissä, haastaa riitaa joukkuetoverin kanssa ja joutuu jäähylle. Aivan selväksi ei käy, onko poika huomannut setänsä jo ennen taklauksia. Tilanne on toistunut kuitenkin useasti, se käy ilmi. Setä tulee aina silloin, kun isä on joutunut sairaalaan. Tässä kerrassa on erilaista vain se, että nyt isä on kuollut.
Välillä Lee vaikuttaa lähes tunteettomalta paskiaiselta. Hän miettii hautajaisten kuluja, ei halua vastuuta veljenpojastaan eikä osaa seurustella ihmisten kanssa. Kyyneleensä hän vuodattaa salassa tai ainakin elokuvan alkupuolella, tuntuu itkevän vain sisään päin. Veljenpoika Patty taas on eläväinen nuori mies. Kaksi tyttöystävää, bändi, lätkä- ja koristreenit sekä tietysti isän veneestä huolehtiminen. Vaikuttaa kuin nuori mies eläisi kahden tai kolmenkin edestä. Vain ajatus kuolleen isän säilyttämisestä ruumishuoneen pakastimessa saa nuoren miehen mielen järkkymään, kun pakastekanat leviävät keittiön lattialle. Ja mitä tekee Lee. Hän kieltäytyy jättämästä Pattya yksin tuossa kohdin. Seota kyllä saa, mutta ovi ei saa olla lukossa. Ja niin näemme nukkuvan pojan ja miehen hänen huoneessaan istumassa.
Leen tarina paljastuu katsojalle vähitellen takaumien kautta. Saamme selityksen sille, miksi talonmiehestä on tullut sellainen synkkä jörö, millaisena hänet elokuvan alussa näytetään. Taustalla on tragedia, jonka syyllisyys sykkii vieläkin tuoreena mielessä. Kolme huolella mukaan paketoitua valokuvakehystä kertovat Leen menetyksestä. Hinta, jonka Lee joutui maksamaan, tuntuu kohtuuttomalta. Eikä edes virkakoneisto voinut helpottaa hänen tuskaansa. Virheistä ei joudu vankilaan, mutta niistä joutuu maksamaan muuten, lopun elämää. Eikä se ole yhtään sen helpompaa. Lee joutuu kuolettamaan tunteensa. Hän elää talonmiehen näennäisesti toimivaa elämää ja todelliset tunteet tulevat esille vain silloin, kun alkoholi vie pois mielen suojat. Silloin Lee haastaa riitaa ja varmistaa, että saa turpaansa. Näin tulee hyvitystä kaikesta menneestä. Brutaali yliminä vaatii velan maksua jossain muodossa. Lopulta on sama, miten rangaistus tulee, kunhan se tulee niin, että leukaperissä tuntuu. Jokaisella vastaanotetulla lyönnillä hän maksaa velkaansa.
Paluu kotikaupunkiin ei ole ongelmaton. Ihmiset muistavat eikä Lee pääse missään kohdin karkuun menneisyyttään. Hän on aina ”se Lee Chandler”. Entisen vaimon (Michelle Williams) kohtaaminen tuntuu vaikealta. Tunteet tiivistyvät kirkon eteisessä, veljen hautajaisissa. Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Randi on mennyt eteenpäin elämässään. Hän on raskaana ja elokuvan toisessa kohtauksessa vauva on syntynyt. Varauksellisella lämmöllä Lee tervehtii pientä poikavauvaa, uuden elämän, uuden alun konkreettista merkkiä. Kohtaus, jossa entinen aviopari käy keskustelua, on vaikeasti seurattava. Ei tiedä, kumpi puhuu, he puhuvat toistensa päälle. Suru ja hämmennys on käsin kosketeltavaa. Tulee vaikutelma, etteivät he ole todella keskustelleet keskenään Leen muuton jälkeen. Kohtaaminen on kipeä eikä Lee kestä tunteita, joita siitä herää. On pakko mennä kapakkaan, vetää turruketta naamariin ja hivauttaa kohdalle sattunutta kylän miestä. Kun Lee kohtauksen jälkeen istuu paikattavana yhteisen tutun kotona, padot viimeinkin murtuvat. Lee itkee naisen sylissä vuosien takaista kipuaan.
Asiat järjestyvät vähitellen. Lee saa taas töitä talonmiehenä. Hän ei jää kotikaupunkiinsa. Sitä hän ei olisi kestänyt. Tässä hän tuntuu olevan rehellinen itselleen. Mutta hän selvittää asiat niin, että Patty voi jäädä tuttuihin maisemiin. Pojan äidistä ei vieläkään ole pojasta huolehtimaan. Lee jättää veljenpojalleen myös takaoven auki. Hän aikoo hommata ylimääräisen huoneen tai vuodesohvan. Jos Patty haluaa Bostoniin, hän voi tulla.
Lopussa näemme Leen juttelevan isän tunteneen miehen kanssa. Tämä puhelee Leen perheestä mukavaan, arvostavaan sävyyn ja Lee korjailee putkia. Hän on edelleen vähäpuheinen, mutta jos oikein haluaa nähdä, voi ajatella, että jokin olemuksessa on hieman pehmeämpää. Lopun merimaisemat sitovat elokuvan puitteet kauniilla tavalla yhteen ja musiikki kuljettaa katsojan ajatuksissa muutamien vuosien päähän. Missäköhän Lee ja Patty silloin olisivat?