Kaipaus soi kauniimpana
Yöllä oli satanut lunta. Syksyinen puutarha pukeutui valkoiseen ja ainakin hetken maisema näyttää levolliselta. Lumen alle peittyvät nurmikolle unohtuneet lehdet. Niille ei enää tarvitse tehdä mitään. On aika pysähtyä ja ajatella. Varovasti hiipien tulee mieleen myös kaipaus. Tästä tunnelmasta on kaukana kauppojen värikkäät kurpitsakoristeet tai kauhukuvasto. Kuolema ei tässä kohdin tarvitse naamiokseen mitään. Se saa olla paljaana ja hiljaisena kuin lumen peittämä puutarha.
Talveen valmistautuneet kasvit kertovat väistämättömästä. Perennojen maanpäälliset osat kuihtuvat, puut tiputtavat lehtensä. Kasvun ja kukoistuksen jälkeen tulee kuihtuminen ja lepo. Kaikella on aikansa.
Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko leikittelee ajatuksella kuolemattomuudesta. Eletään aikaa, jolloin geenien manipulointi ja tekoälyllä varustetut ihmisnuket, keinoystävät ovat arkipäivää. Ihmisyyden rajat hämärtyvät, samoin kuoleman. Jos joku tai jokin voisi jatkaa olemistasi, jäljitellen sitä, mitä olet, olisitko oikeastaan kuolematon? Ja jos olisit olemassa tällä tavoin, tarvitsisiko läheistesi koskaan luopua sinusta?
Ishiguron kirjan ratkaisu oli konkreettinen. Josien äiti ei voinut hyväksyä tyttärensä vakavaa sairautta, ei varsinkaan, kun hänen isosiskonsa oli jo menehtynyt. Keinoystävä Klaran myötä Josien olemisen jatkuminen näytti mahdolliselta, olihan Klaran tehtävänä oppia koko ajan paremmin ystäväänsä Josieta. Jos Josie kuolisi, voisi Klara ottaa hänen paikkansa.
Kirjassa sureminen ja sitä kautta luopuminen näyttävät mahdottomilta tehtäviltä. Todellisuus näyttäytyy alati muunneltavana. Ja lopulta ainutlaatuisena yksilönä, ihmisenä olemisen erityisyys liukenee.
Maggie Nelsonin Argonautit taas kuvasi kauniilla ja konkreettisella tavalla syntymää ja kuolemista. Ruumiillisuuden, olemisen ääripäät nivoutuivat kirjan lopussa yhteen koskettavalla tavalla. Tämä oli toisaalta vain pieni osa kirjan kokonaisuutta mutta yhtä kaikki merkityksellinen. Tämä loppuosan kuvaus tulee kielellisesti ja kerronnaltaan kaikkein lähimmäksi. Nelsonin kirjassa suru ja epävarmuus saivat tulla näkyväksi. Siinä ollaan paljaina realiteettien edessä.
Mutta toisaalta on ymmärrettävää, inhimillistä, että ihminen mielellään väistäisi hankalaa. Jos ei tarvitsisi luopua, ei tarvitsisi surra. Jos ikävistä asioista ei puhuta, ehkäpä niitä ei olekaan. Ehkäpä osa tämän ajan kieltämistä on myös surun ja kaipauksen pukeminen karnevaaliasuun. Muun osan vuodenkiertoa piilossa olevaa kuolemaa suorastaan hierotaan naamaan luurankopukujen ja vampyyriasujen kautta.
Minulle tämä aika värittyy kaipauksen ja muistelemisen sävyin, menetetty jatkaa olemistaan mielessä. Siinä, missä luonto pysähtyy, jää odottamaan, lepää, oma mieli rauhoittuu myös. Nyt ei tarvitse häivyttää mitään. Kuihtuneet kasvit saavat jäädä paikoilleen odottamaan tulevaa kevättä, jolloin uusi alku pinnistää ravinteikkaasta mullasta. Lumen alla nukkuu jo lupaus tulevasta elämästä.