Tykkää ja jaa

Julkinen keskustelu ihmisten mielipiteen- ja sananvapaudesta on käynyt kiivaana. Ja aivan samalla tavoin kuin keskustelu maahanmuutosta aiemmin, on myös tässä kaksi leiriä poteroitunut tiukasti omalle puolelleen. Ei heilutella valkoisia lippuja vaan ammutaan kovilla. En malta olla hiukan pohtimatta ääneen, että mitä ihmettä tässä nyt on oikein tapahtunut? Mikä voisi saada ihmiset reagoimaan niin voimakkaasti ja niin nopeasti?

Rajaviivoja voitaisiin vetää liberaalien ja konservatiivien, vasemmiston ja oikeiston -tai niin kuin tässä tuntuu käyneen- oikeiden ja väärien mielipiteiden välille. Siinä missä sensuuri on aiemmin yhdistetty usein konservatiiveihin ja sananvapaus liberaaleihin, ei tunnu kuitenkaan tässä kohdin pitävän paikkaansa. Sananvapaus tuntuu koskevan vain oikeita mielipiteitä.

Viime päivinä on voinut seurata, miten yhdellä lehtijutulla, muutamalla twiitillä ja siitä seuranneella ketjureaktiolla voidaan tuhota työura ja se tuntuu olevan oikein, koska mielipiteet olivat vääriä. Some on puhunut ja pulinat pois. Organisaatio joutui tässä kohdin varsin ahtaalle ja reagoi ainoalla mahdollisella tavalla, sillä huonon julkisuuden vuoksi jonkun pää tarvittiin vadille. Ja nyt jokainen voi tyytyväisenä taputtaa itseään henkisesti olkapäälle: ”Kyllä nyt ollaan todella suvaitsevaisia!”

On paitsi surullista myös äärettömän kiinnostavaa se, miten reaaliaikainen tiedonkulku on mahdollistanut nopean, oikeastaan ajatustakin nopeamman reagoinnin. Pari vuosikymmentä sitten kaikki olisi tapahtunut hitaampaa ja olisi jäänyt aikaa pysähtyä miettimään. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että haikailisin takaisin savumerkkiaikakaudelle. Tekniikka sinällään ei ole hyvää tai huonoa, mutta ihmiset käyttävät sitä omalla tavallaan ja omiin tarkoituksiinsa. Eivätkä tarkoitusperät aina ole kovin yleviä, niin kuin emme me ihmisetkään. Ihmiset muuttuvat huomattavasti hitaampaa kuin maailma ympärillä. Samat ihmisyyden lainalaisuudet ovat olleet totta koko historian. Omalta pahuudelta halutaan ummistaa silmät ja nähdään toisissa, niissä muissa se, mitä ei olla valmiita kohtaamaan. Niin toisesta tulee suvaitsematon nillittäjä ja voimme huoletta jatkaa omien jäykkien ajatusrakennelmiemme kasaamista.

Ihmisillä on kiire tarttua aiheeseen, koska huomenna on jo uudet aiheet. Sillä kuka tänään saa kenkää, ei ensi viikolla ole enää merkitystä, paitsi ihmiselle itselleen. On moraalisesti oikein närkästyä, jos joku esittää julkisuudessa mielipiteitä, joita voidaan ajatella suvaitsemattomiksi. Ja mitä nopeammin tämän tekee, sen parempi, koska jos olet hiljaa ja harkitset, pysähdyt ajattelemaan, voi olla, että tulet vahingossa itsekin luokitelluksi suvaitsemattomaksi konservatiiviksi. Ja kiroaminenkin kuulostaa ääneen sanottuna nätimmältä.

Mutta jos hetkeksi pysähtyy. Jussi Valtonen kirjoitti upean tiiliskivensä He eivät tiedä mitä tekevät pari vuotta sitten. Kirja ei suotta saanut hyviä arvosteluita ja Finlandia-palkintoa. Vaikka kirjassa oleva laite sellaisenaan oli vielä kirjan kirjoittamisen aikaan fiktiota niin jollain tavalla tulee mieleen esimerkiksi sosiaalinen media ja facebookin algoritmit. Uutisissa ja mainoksissa näytetään syötettä sen mukaan, mitä olet aiemmin katsellut. Minkälaisista sivuista tykännyt, kenen kirjoituksia jakanut. Näin on aivan mahdollista pysytellä omassa kuplassaan oli se sitten punavihreä tai sininen. Ja yhtäkkiä kirjan tapahtumat alkavat elää uudella tavalla. Oikeastaan ne voisivat olla jo totta. Valtosen kirjan otsikko on puhutteleva. Lienee tarkoituskin, että mieleen tulee kertomus ristiinnaulitsemisesta. Jokaisen lyödyn naulan kohdalla toistui rukous: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Eiköhän kansanjoukkojen kiihotus toimi aivan samalla tavalla nyt kuin aiemminkin? Suosio voi haihtua silmänräpäyksessä ja ristiinnaulituksi joutuu oman pahuutemme kantaja. Sisäinen nillittäjämme voi hetkeksi huokaista: ”Tällä kertaa en jäänyt kiinni.”

Halu löytää pahuudelleen kohde, on aina elänyt ihmisissä. Se, että joku muu on paha, huono tai vaikka suvaitsematon, tekee minusta hieman paremman. Syyttävä sormi osoittaa itsestä poispäin, eikä omia varjoja tai pohjavirtoja tarvitse vaivautua tutkimaan. Läpi historian ihmisiä on teloitettu, milloin minkäkin aatteen puolesta ja toista vastaan. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta. Nykyajan teloitukset tapahtuvat vain nappia painamalla, tykkää ja jaa.