Varoitus: Seuraava teksti sisältää moraaliseettistä pohdintaa ja voi aiheuttaa sinussa syyllisyydentunnetta. Syyllisyydentunne ei sinällään ole vaarallista ja antaa sinulle mahdollisuuden korjata toimintaasi.
Tänä sunnuntaina silmääni sattui kollegojen keskustelu tosi-TV:stä ja aivan erityisesti sen yhdestä haarasta: formaateista, jotka ammentavat kilpailijoiden nöyryytyksestä. Ehkä tässä kohdin on syytä sanoa, että tosi-TV:tä on mielestäni mahdollista toteuttaa myös toisenlaisista lähtökohdista eli ajatuksella, että osallistujia läpi kuvausten yritetään auttaa heidän pulmissaan. Tuolloin ollaan aidosti ohjelmassa esiintyvien puolella ja kyllä sekin välittyy katsojalle. Se onkin sitten toinen kysymys, tarvitaanko näitäkään ohjelmia, vai olisiko jokaisen parempi keskittyä elämään sitä omaa tavallista elämää.
Mutta keskustelun ohjelmien formaatti on suurin piirtein seuraava: Viedään joukko nuoria, itsestään ja suhteistaan epävarmoja ihmisiä syrjäiseen paikkaan. Eristetään heidät ulkomaailmasta ja jos kyseessä on pariskunta, myös toisistaan. Sen jälkeen pistetään piikki auki ja katsotaan mitä viikkojen kuluessa tapahtuu. Muuttujat, joita tuotantoyhtiön puolesta säädellään ovat informaation kulku ja viinan määrä. Yleensä siten, että ensimmäistä liikkuu mahdollisimman vähän ja jälkimmäistä mahdollisimman paljon. Ja kun kilpailija mokaa, tästä tehdään draamaa ja viihdettä. “Löysikö kettu koloon?” “Miksi pitää paneskella, jos ei ole tunteita?” kysyy samettiääninen juontaja. Ja ei, näitä laineja varten ei tarvitse katsoa yhtään jaksoa temppareita. Riittää, että näkee kyseisen ohjelman mainoksen, yleensä vielä kesken perheen telkkari-illan.
Keskustelun aloituksessa pohdittiin sitä, että onko tällainen toiminta eettisesti kestävää? Jotta ohjelma kiinnostaa, pitää olla draamaa. Tylsät, tasaiset ihmiset, jotka eivät hajoile ääriolosuhteissa (onko heitäkin?) eivät tätä draamaa tarjoile. Siksi on tarkoituksenmukaista, että ohjelmassa nähdään harkitsematonta toimintaa, itkua ja ahdistusta. Mutta moneltako katsojalta unohtuu, että BB-talossa tai viettelysten saarella ovat kilpailemassa jonkun tyttäret, pojat, sisarukset ja että kilpailijoilla on oikea elämä, johon heidän eritystyksensä jälkeen täytyy palata? Eikä paluu ole helppo, jos on reissussa ryvettynyt. Sen sijaan, että olisit humalassa töpännyt tutun kaveriporukan kesken, ovatkin paikalla kamerat, tuotantotiimi ja lopulta TV:n katsojat. Ja jos itse haluaisit päästä asiasta eteenpäin, ei sinun anneta unohtaa. “Mitäs läksivät”, joku saattaisi sanoa. Vapaaehtoisuuteenhan nämä formaatit pohjaavat, samoin kuin tiukkoihin vastuuvapautuslausekkeisiin, mutta kuinka moni osallistuja oikeasti tietää, mihin on lähdössä? Ja miten paljon oma elämä voi muuttua. Eli onko suostumus lopulta kovin “Informed”?
Mielenkiintoinen kulma on sekin, että näissä tuotannoissa on myös psykologi mukana. Että kun on mielen ammattilainen paikalla, paikkaamassa vauriot, voidaan toimia tavalla, joka tuottaa lopulta henkistä kärsimystä. Että viherpesun tavoin psykologi takaa laadun: On ainakin näennäisesti yritetty ottaa huomioon osallistujien henkinen hyvinvointi. Onhan heillä mahdollisuus keskustella psykologin kanssa. Mutta lähtökohtaisesti, sallitaanko työpaikkakiusaaminen ajatuksella, että onhan työterveyshuolto olemassa. Vai onko psykologi tuossa kohdin tuotannon kumileimasin, jonka läsnäolon turvin voidaan suoltaa eetteriin eettisesti arveluttavaa huttua?
Entä mikä vastuu on katsojalla? Jos kukaan ei katsoisi, tehtäisiinkö tätä edelleen? Tuskin. Eli tässä kohdin voi sitten kurkata sinne kylppärin peiliin. Päivän keskustelusta mieleeni jäi ajatus siitä, että kysymys on myös oikeasta ja väärästä. Tämä pysähdytti. Liian harvoin uskallamme ajatella asioita tästä kulmasta l. mikä olisi oikein tai vielä vähemmän, mikä on väärin. Kuka sitä nyt tiukkapipoiseksi kukkahatuksi haluaisi tunnustautua, kun kuitenkin on tärkeää olla suvaitsevainen ja avoin?
Tupakka-askissa on tiukat varoitukset siitä, että tupakointi voi tappaa. Näiden ohjelmien kylkeen laitetaan vain epämääräisiä merkkejä yläkulmaan ja ikäraja. Entäpä jos jokaisen katsojan täytyisi kuitata seuraava vastuulauseke ennen ohjelmaa: “Katsomalla seuraavaa tuotantoa tuet toimintaa, jossa ihmisten perusoikeuksia, kuten oikeutta yksityisyyteen, poljetaan. Ohjelmassa esiintyvät ihmiset kokevat oikeita tunteita, joista tehdään sinulle TV-viihdettä. Erehdyksistä ja heikkouksista tulee julmaa ja julkista pilkkaa. Tämän ohjelman katsominen voi aiheuttaa sinulle kyynistymistä tai ahdistusta ja ohjelmassa esiintyjille henkistä kärsimystä. Seuraukset eivät rajoitu vain seuraavan tunnin ajalle, vaan lopulliset vauriot tulevat esille pitkän ajan kuluessa.” Tai lyhyesti: “Seuraavaa ohjelmaa tehdessä on esiintyjille aiheutettu henkistä kärsimystä eikä sen katsominen tee sinun sielullesi hyvää.”