4 Comments

  1. Jaakko Junikka

    Hei,
    Postaan tähän kommenttini jonka pistin myös Suomen Psykologiliiton facesivuille

    ” Uskallan olla eri mieltä siitä että tällä Alice Miller perustelulla tippuu jalustaltaan. Ei sinne päinkään.

    Ensinnäkin, lahjakkaan lapsen tragedia ei ole hänen pääteos. Ensimmäinen teos, jonka uusinta julkaisemiset hän halusi kieltää koska hänen itsensä mukaan niissä näkyy vielä hänen silloiset henkiset kasvamattomuutensa omista traumoistaan. Kuten seuraavassakin teoksessaan. Hän siis oli varsin avoin omista traumoistaan, ja perustelee silmiensä avautumisen lapsen traumoille nimen omaan oman itsensä avautumisen myötä.

    Ja siitäkin hän kirjoissaan kertoo, että aikaisemmin teki hallaa potilailleen psykoanalyysin puitteissa, mutta myös pojalleen.

    Ja hänen poikansa tuohon juttuun linkatussa haastattelussa itse sanoo:
    ”I have tried therapy fourteen times during the last forty years. These fourteen attempts failed because no therapist had the courage to be on my side. …
    And I am saying today if my mother had not passed onto me the knowledge of how you deal with this kind thing, I would not have survived. So on the one hand she almost killed me but on the other hand thanks to her understanding, her theories, she saved my life. So, I was stronger and I used her knowledge”

    Eli nyt ei kyllä Suomen Psykologiliitton alustus osu, vaan uppoaa aika pahasti.”

  2. tapsa

    Löysin tämän blogin googlen kautta. Sain juuri päätökseen Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen draama, joka siis on ilmestynyt viisitoista vuotta Lahjakkaan lapsen tragedian jälkeen.

    Kävin yhteensä 19 vuotta erilaisissa puhumisterapioissa, ja siitä yli kymmenen vuotta yhtäjaksoisesti psykoanalyyttisessä terapiassa. Lopulta minusta tuli elinkautinen psykiatrinen potilas, jolle pakkosyötetään psykoosilääkkeitä (viralliselta nimikkeeltäni olen kuntoutuja). Miten tässä näin kävi? Olen joutunut tätä kysymystä miettimään viime vuodet. Siksi olenkin tutustunut erilaisiin henkiseen hyvinvointiin liittyviin kirjoihin, mm. psykoterapiaan liittyviin. Ennen kaikkea olen kiinnostunut psykoanalyysiin kritiikistä. Psykoanalyysi on mielestäni ansainnut kritiikkinsä. Näihin kriitikoihin juuri Alice Miller kuuluu.

    Mielestäni Lahjakkaan lapsen draaman esittämä näkemys tarjoaa selityksen siihen, miksi monet mielenterveyskuntoutujat päätyvät eläkkeelle analyyttisen terapian päätteeksi. Perustelu kirjan valossa kuuluu: psykoanalyysi ei kohtaa lapsuuden traumoja tunnetasolla, vaan pyrkii älyllistämään ne. Juuri tunteiden tasolla nämä asiat kuuluisi Millerin mukaan kohdata, jotta todellista edistymistä voisi tapahtua. Sen sijaan psykoanalyysi sementoi potilaan oireet, jolloin ei nykymaailmassa jää muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua psykiatriseksi potilaaksi. Toki tämä terapia soveltuu luullakseni erinomaisesti terveiden ihmisten itsetutkiskeluvälineeksi.

    Lahjakkaan lapsen draamassa Miller kertoo, kuinka oli itsekin harjoittanut psykoanalyysiä parikymmentä vuotta, kunnes oli 1988 eronnut liikkeestä. Ennen kaikkea kirjassa asiat on ajateltu potilaan kannalta. Ilman muuta kirja on tärkein koskaan lukemani kirja, sillä se antaa vastauksen minun suurimpiin kysymyksiini. Menin psykoanalyysiin parikymppisenä ja päätin sen kolmevitosena. Vuosien jälkeen minua vaivaa se, ettei koko terapiassa ollut mitään järkeä, vaikka terapeutti oli asiallinen ja periaatteessa aivan oikeassa monissa asioissa. Monissa asioissa taas hänen tulkintansa saivat minut yhä vain enemmän hämmennyksiin.

    Ilmankin Alice Millerin teosta voisin tarjota hyviä vastaväitteitä psykoanalyysiä kohtaan. Ennen sitä mainittakoon, että teoriana psykoanalyysi on epäilemättä hyvä, mutta käytäntö on eri asia. Miksi ihmeessä sitä pitää tarjota sellaisille nuorille ihmisille, joille se ei kaiken järjen mukaan sovi? Jälkeen päin mietittynä en olisi edes tarvinnut välttämättä juuri psykoterapeuttista apua parikymppisenä, vaan tarpeeni olivat käytännöllisempiä, sillä olin huonossa kunnossa. Muistaakseni kirjassa Psykiatrian historia kerrotaan, että edes Freud ei suositellut hoitoaan kaikkein huonokuntoisimmille ihmisille, suoraan sanoen psykoosiin taipuvaisille. Siitä huolimatta psykoanalyysiä tarjottiin vuosituhannen vaihteessa ainoana terapiana mm. opiskellijaterveydenhuollossa. Vaikka psykoanalyysi onkin sen harjoittajille ainoa oikea elämänkatsomus ja maailmanselitys, heidän pitäisi malttaa olla hyväksikäyttämättä nuoria ja haavoittuvaisia ihmisparkoja. Tällainen kohtalo on verrattavissa uskonlahkojen ja kulttien harjoittamaan toimintaan.

    • admin

      Hei, kiitokset kommentistasi. Pahoittelut, että kommentien hyväksymisessä on ollut viivettä. En ole päivittänyt blogia kesän aikana ollenkaan, saati käynyt näillä sivuilla. Nytkin nämä meinasivat hukkua roskapostiviestien sekaan.

      Kritiikki, varsinkin perusteltu, ohjaa aina ajattelemaan asioita ja siksi se on hyvä. Joskus joudun kyllä myös miettimään kommenttien kohdalla, että kuinka paljon itsestään ihminen haluaa kertoa, vaikka nimimerkilläkin. Mutta olen toistaiseksi jättänyt sen kuitenkin aina kommentoijan omaan harkintaan.

      Mutta kritiikkiisi psykoanalyysia kohtaan: En ole perehtynyt Millerin esittämään kritiikkiin, mutta psykoanalyysi jota kuvasit kuulostaa kovin erilaiselta siihen nähden, mitä itse siitä ajattelen. Älyllistäminen on psykoanalyyttisestä näkökulmastakin defenssi, psyyken puolustusmekanismi, jonka olemassaolo ja käyttö on joissain kohdin tarpeen, nimenomaan potilaalle itselleen. Psykoanalyyttinen teoria lähtee kuitenkin oletuksesta, että puolustusmekanismien suojaamana on psyyken tiedostamaton, piilotajuinen, alitajuinen. Millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Ja että tämän tiedostamattoman tietoiseksi tuleminen on tärkeää. Tämä ei suinkaan ole älyllistämistä.

      Vuorovaikutuksessa psykoterapeutin tai psykoanalyytikon kanssa nämä psyyken tiedostamattomat ristiriidat ja tunteet tulevat käsiteltäviksi. Eli se, että voisi ymmärtää itseään paremmin tarkoittaa sitä, että tulee kohdatuksi nimenomaan tunteineen. Vain siten niitä voi ymmärtää itsekin paremmin. Älyllistäminen on hyvin kaukana tästä, siitä olemme samaa mieltä.

      Psykoanalyysi tai psykoterapia ei ole ratkaisu kaikkeen, eikä kaikille sopiva hoitomuoto. Siksi psykoterapia-arvio on tärkeä, kun terapiaa harkitsee. Tästä kirjoittelinkin uusimpaan blogiini tietämättömänä kommenteistasi, joihin törmäsin vasta lisätessäni tekstiä sivuille.

  3. tapsa

    Alice Miller arvostelee psykoanalyysia kirjassaan Lahjakkaan lapsen draama. Noihin aikoihin ja joskus vielä nykyään meillä ja muualla on tavallista, että ihminen kuluttaa vuosikymmeniä psykoanalyyttisessä terapiassa saamatta mainittavaa apua. Minäkin kävin 13 vuotta psykoanalyysiä, ja tulin yhä sairaammaksi ja sekavammaksi, enkä huomannut sitä itse. Psykoterapia ylipäätään on melkoista hyväksikäyttöä heikossa asemassa olevia kohtaan. Hukassa olevia olevia nuoria voisi auttaa ilman, että heistä tehdään elinikäisiä potilaita lääkkeineen ja psykoanalyyseineen. Mikä älyttömintä, jouduin aloittamaan viisi vuotta analyyttisessä terapiassa käytyäni (haitallisen) masennuslääkityksen, jotta kestäisin itse terapiaa ja analyytikkoani. Niin minusta tuli elinikäinen masennus-, nukahtamis- ja psykoosilääkkeiden käyttäjä. Terapeutti kirjoitteli ensimmäisenä vuotena Kelan lausuntoon ”potilas menettää työkykynsä jos ei saa hoitoa.”

    Alice Miller kuvailee osuvasti, kuinka psykoanalyysi vie mahdollisuuden todellisten alkuperäisten tunteiden kohtaamiseen. Sen sijaan psykoanalyysi tarjoaa pelkästään älyllisiä selityksiä. Älyllistäminen ja aito tunteminen ovat toistensa vastakohtia. Vasta kaltoinkohdellun lapsen tunteiden esiin päästäminen voi saada alkuun paranemisen. Allekirjoitan tämän kritiikin täysin.

    Kuten A.M. toteaa, mikään valheellinen rakennelma ei kestä ikuisuuksia. Lapsen kokemuksen sivuuttaminen on Freudin satavuotinen perintö maailmalle. Tähän valheellisuuteen psykoanalyyttinen liike lopulta hiipuu. Tämä epämiellyttävä totuus ei katoa kommenttien poistamisella. Mainittakoon vielä, että minun puolestani terveet voivat liittyä vaikka Jehoviin tai Mormoneihin tai käydä neljäkymmentä vuotta psykoanalyysissä, mutta teidän liikkeenne voisi jo lopettaa nuorten mielenterveyspotilaiden hyväksikäytön, joka naamioidaan lääketieteen kaapuun. Vuosikausien psykoterapia on hyväksikäyttöä, joka vie sekä rahat että voimat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *