Psykoterapiasta keskustellaan tänä aikana enemmän kuin koskaan ennen. On keskustelua psykoterapian tehokkuudesta, koulutuksen hinnasta, psykoterapeuttien vähyydestä ja oikeanlaisen psykoterapeutin etsimisestä. On myös psykoterapiakokemuksia, joissa ihmiset tuovat esille oman tarinansa psykoterapiasta. On hyvä, että puhutaan ja ihmiset ovat tietoisempia, osaavat pyytää ja vaatiakin myös mielelleen hoitoa.
Helsingin sanomat otsikoi 6.10. artikkelin: Kaaos psykoterapiassa. Jutulle tuli hyvä vastine kouluttajapsykoterapeutti Kirsti Nordinilta 14.10. Otsikko toteaa jo olennaisimman: Psykoterapia ei ole kaaoksessa vaan toimii hyvin. Hoitoon pääseminen voi olla välillä vaikeaa ja siihen vaikuttavat myös perustason terveydenhuollon vähäiset resurssit. Psykoterapiahoito itsessään sen sijaan on se, joka toimii. Se on kustannustehokasta hoitoa, jolla on pitkät myönteiset vaikutukset.
Usein kuulee psykoterapiaa etsivältä ihmiseltä, että hän on saanut suosituksen käydä usealla, tai jopa mahdollisimman monella psykoterapeutilla, jotta voi sitten päättää, kenen kanssa yhteistyöhön alkaa. Ajattelen itse, että tässä terapiatinderissä on kysymys myös jostain syvemmästä näkemyserosta sen suhteen, mistä psykoterapiassa ajatellaan olevan kyse. Se ei ole vain hyvää tunnetta ensikohtaamisella vaan suhde, joka rakentuu vähitellen sitä kautta, että tutustutaan. Se vaatii aikaa ja halua sitoutua niin työskentelyyn kuin yhteistyöhön juuri tämän ihmisen kanssa. Psykoterapeutti ei anna ymmärrystä vaan sitä etsitään yhdessä.
Psykoterapeutti ei myöskään ole noin vain korvattavissa toisella saman suunnan edustajalla, jos yhteistyössä tulee hankala kohta. Usein juuri ristiriidat ja hankaluudet ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa ovat niitä syitä, jotka tuovat ihmisen terapiaan tai ainakin vaikuttavat masennuksen ja ahdistuksen taustalla. Silloin näiden asioiden tuleminen terapiasuhteeseen ei ole vain ymmärrettävää vaan oikeastaan välttämätöntä. Siellä niitä voidaan käsitellä.
On tietysti totta, että joskus tulee, jostain syystä, jo ensitapaamisella tunnelma, että tämän ihmisen kanssa en halua yhteistyöhön. Aina terapiaa hakeva ihminen ei oikein pysty erittelemään, mistä on kysymys. Usein tämä, josta arkisesti puhumme ensivaikutelmana tai vaistona, on jotain sellaista, josta voisi puhua myös käsitteellä tunteensiirto. Se tarkoittaa sitä, että joku ihminen jostain syystä saa esille tunteen, joka kuuluu ikään kuin toiseen tilanteeseen ja toiseen aikaan. Joku piirre tai tapa olla, voi alitajuisesti tuoda esille tunteen, joka on aiemmin liittynytkin johonkin toiseen. Vinkkinä tällaisesta tapahtumasta toimii se, että reaktio tai tunne on tilanteeseen nähden suhteeton. Silloin on kysymys jostain sellaisesta, joka vain tulee esille tässä hetkessä mutta jonka juuret ovat oikeastaan aikaisemmin koetussa. Hankalasta tunnelmasta voi olla vaikea jatkaa yhteistyötä ja on ehkä perusteltua jatkaa etsintää. Jos tilanne kuitenkin toistuu useamman kerran, voi hyvällä syyllä kysyä itseltään myös, että entäpä, jos kysymys onkin minusta, ei tuosta toisesta. Psykoterapia-arviossa voi kertoa myös näistä tunnelmistaan. Vaikka yhteistyötä kyseisen psykoterapeutin kanssa ei haluaisikaan aloittaa, voi saada arvokasta ymmärrystä siitä, miksi näin on.
Psykoterapia ei ole ihmelääke. Vaikutukset syntyvät pitkän ajan kuluessa ja vain sitä kautta, että ihminen itse tekee töitä ymmärtääkseen omaa mieltään paremmin. Psykoterapeutti ei ole tietäjä tai parantaja. Hän on vain sen tiedon varassa, mitä terapiatilanteessa ihmisen sanoista, olemuksesta ja hiljaisuudestakin tulee. Psykoterapeutti on kuin rallin kartanlukija: vierellä myös pelottavissa kohdin tarvittaessa kuvaillen tapahtumia. Ihminen itse sen sijaan vastaa siitä, mihin suuntaan auto kääntyy ja kuinka paljon kaasua käytetään, milloin taas jarrutellaan.
Edelläoleva rallikuva sopii huonosti siihen ajatukseen, että on diagnoosi, johon saadaan diagnoosin mukaista hoitoa, edetään tietynlaista ennalta suunniteltua hoitopolkua. Jos on pelko-oireita, niin vakauttamisharjoituksia ja altistusta, pakko-oireisiin taas omanlaistaan komboa behavioraalisista menetelmistä. Usein törmää ammatillisilla keskustelupalstoillakin siihen, että joku kollega kysyy neuvoa, mitä tehdä juuri tällaisen pulman kanssa. Joskus jo kysymyksenasettelu voi paljastaa näkökulman: Ei puhuta ihmisestä vaan ongelmasta. Vaikka usein vastaukset voivat olla sinällään fiksuja ja oikein, ehdotetaan jotain täsmäinterventiota tai harjoitetta, tulee kuitenkin mieleen, että luodaan toiveita siitä, että olisi jokin keino, jolla ongelman voisi vain poistaa sitä sen enempää ymmärtämättä. Tässä ei olla kaukana siitä, että oikeastaan on toive täsmälääkkeestä tai jopa ihmeestä. Lääke ei kuitenkaan tee itselleen vaativasta ihmisestä vähemmän vaativaa tai auta tutkimaan niitä ristiriitoja, jotka kärsimystä aiheuttavat. Toive nopeasta, helposta, täsmällisestä avusta on ymmärrettävä. Se ei vain toimi sillä tavalla. Räppäriä lainatakseni: Jos ois helppoo, kaikki tekis niin.
Jos diagnoosikeskeinen lääketieteellinen ihmiskuva ohjaa mielikuviamme psykoterapiasta, tulee tästä hoitomuodosta sarja menetelmiä. Siitä tulee jotain sellaista, jossa psykoterapeutti taitavien interventioidensa tai tulkintojensa avulla eristää psyyken ongelmallisen kohdan ja poistaa sen. Mielikuva vertautuu kirurgiin, joka leikkaa pois syöpäkasvaimen. Tämä on kovin kaukana siitä psykoterapiasta, jonka minä tiedän.
Otsikossa totesin, ettei psykoterapia ole pilleri. Otan vähän takaisin. Jos on katsonut Matrix -elokuvan muistaa ehkä kohdan valinnasta, jossa päähenkilö voi ottaa joko punaisen pillerin, jolloin siihen asti koettu entinen loppuu ja paluuta takaisin ei ole tai sinisen pillerin, jonka jälkeen hän herää turvallisesta mutta epätodellisesta elämästään. Ajatuksella leikkien: Ehkäpä psykoterapia on kuin Matrixin punainen pilleri. Kun siihen kerran ryhtyy, ei vaikutuksia voi peruuttaa tai aikaa kääntää takaisin. Tiedossa on väistämättä hankaluuksia ja kovaa työtä tavoitteen eteen, mutta samalla elämästä tulee todempaa.
Kiitos Piia!
On hyvä, että ihmisen on mahdollista tutkia kenen kanssa jakaa oman mielen ja sielun sopukoita. Usein psykoterapeutit ovat niin työllistettyjä ja toisaalta perusterveydenhuollossa tai julkisessa terveydenhuollossa olisi hyvä olla asiantuntijoita, jotka voisi suositella terapia muotoa ja sisältöä. Minun YTHS: n psykologi suositteli keille henkilöille voisin soittaa. Tämä oli hyvä, koska pelkän psykiatrian lausunnon perusteella on vaikeaa ryhtyä etsimään ” oikeaa” terapeuttia ja toisaalta arviokäynnit myös maksaa.
Toisaalta, jos suositellaan vain yhtä terapia muotoa tai terapeuttia, siinäkin on tyydyttävä siihen vaihtoehtoon. En tiedä oliko omalla kohdallani ryhmädraama psykoterapia kuitenkaan viisas suositus. Esimerkiksi traumaperäisten oireiden hoitoa Suomessa ymmärretään hyvin heikosti. Traumaterapeutteja on kuitenkin suhteellisen vähän. Terapiaan ryhtyminen vaatii sitoutumista työhön itsensä kanssa, eikä pidäkään kevyin perustein lähteä psykoterapiaan. Tämä on oma kokemukseni kahdesta Kelan kustantamasta jaksosta.
Terapeutit ovat ihmisiä ja tekevät arvokasta työtä niillä taidoilla ja kyvyillä joita on saanut elämän matkalla ammentaa.
Kiitos ajatuksistasi! Kyllä, arvio, molemminpuolinen on tärkeää ennen sitoutumista yhteistyöhön. Kysymyksessä on kuitenkin usein pitkä yhteinen työskentely.
Oma kokemukseni terapiasuosituksista on, ettei välttämättä terapiaa hakevalla ihmisellä kuin suuntausta suosittelevalla ammattilaisellakaan ole aina oikein tietoa siitä, mikä voisi toimia. Psykiatrin koulutuskaan ei automaattisesti tarkoita sitä, että ammattilaisella on tietoa psykoterapiasta. Usein sitten mennään erilaisten hoitosuositusten mukaan, eikä aina voi välttyä ajatukselta, että jotkut asiat pystytään brändäämään paremmin kuin toiset. On toki ymmärrettävää, että ihminen itsekin toivoisi omaan hankalaan oloonsa helpotusta mahdollisimman nopeasti. Ammattilaisen itsensä henkilökohtainen näkemys (myös ennakkoluulot), joka ei useinkaan perustu henkilökohtaiseen kokemukseen tai koulutukseen vaan juurikin siihen, mistä on puhuttu, mitä erilaisten potilasryhmien kohdalla suositellaan, ohjaa vahvasti hoitosuosituksia. Tämäkin olisi hyvä tuoda keskusteluun mukaan. Näin itsekin teen tyyliin “Minä olen käynyt tämän koulutuksen ja tiedän siksi tästä viitekehyksestä eniten. En osaa suositella muita, kun minulla ei ole niistä kokemusta. Tästä minulla on kokemusta.”
Diagnoosinmukainen hoitosuositus ei huomioi sitä, että oireet ovat vain yksi osa ihmisen psyykkistä kokonaisuutta, vain oireita jostain ja eivät siis itsessään kerro ihmisestä tai hänen psyykkisestä rakentumisestaan juurikaan mitään. Ja jos ihminen kohdataan vain diagnoosin tai oireen kautta, häntä itseään ei todella kohdata. Ei sellaisena ainutlaatuisena kokonaisuutena kuin hän on.
Ja vielä… Ajattelen, että samalla tavoin kuin ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa puolisoa, ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa terapeuttiakaan. On vain riittävän hyviä mätsejä epätäydellisistä ihmisistä ja tahtotila saada suhde toimimaan.