Helsingin Sanomien artikkeli Lääkkeitä pakolla (digijulkaisu 27.2.2024) kirvoitti kirjoittamaan. Teksti väittää: “Duedecimin mukaan kognitiivinen käyttäytymisterapia on todettu tehokkaaksi terapiamuodoksi OCD:n hoitoon. Sen sijaan psykoanalyyttinen keskusteluterapia voi pahentaa sitä.” (kursivointi kirjoittajan). Lause antaa lukijan olettaa, että Duedecim on julkaisuissaan kertonut psykoanalyyttisen keskusteluterapian pahentavan pakko-oireista häiriötä. Suoraan tällaista väitettä ei löydy sen enempää Terveysportista kuin Käypä hoito -suosituksistakaan. Eikä sille perusteita olisikaan.
Tiedän artikkelin lausahdukseen herättäneen keskustelua kollegoiden parissa. Onpa Hesariin mennyt muutama oikaisupyyntökin kyseistä artikkelia koskien. Haluan uskoa hyvään journalistiseen käytäntöön ja vilpittömään tahtoon tuoda esille totuuden, sellaisena kuin sitä kulloinkin on mahdollista tarkastella. Siksikin tämän artikkelin lause yhdessä neljän päivän pikaterapiaa -käsittelevän artikkelin kanssa herättää väistämättä mieleen myös kysymyksen, miten tiedotusvälineet ja julkinen keskustelu muokkaavat käsityksiämme siitä, mikä auttaa. Ja samalla hienovaraisesti myös siitä, mikä ei auta, mistä ei ole hyötyä tai mihin ei kannata satsata.
Neljän päivän altistushoitomalli lupaa paljon. Toki jos artikkelia (Pakko-oireista häiriötä hoidetaan usein väärin, sillä sairautta ei tunnisteta -Näin toimii uusi hoito, Hesarin digijulkaisu 27.2.2024) lukee ingressiä pidemmälle huomaa, että käytännössä “neljän päivän hoito” sisältää muutaman valmennuskäynnin ja haastattelun ja intensiivijakson jälkeisen kolmen kuukauden aikana tapahtuvat tukikäynnit. Eli ihan neljässä päivässä ei tuokaan hoitomalli lupaa helpotusta vuosia kestäneisiin, usein elämää huomattavasti kapeuttaviin oireisiin. Näiden kahden artikkelin linkittäminen toisiinsa oli Hesarin toimituksesta kuitenkin tietoinen valinta. Ymmärrettävää, mutta valitettavan yksipuoleista. Valitettavaa on myös se, että yhtä terapiamuotoa on nostettu polkemalla toista, vailla tieteellistä näyttöä ensimmäisen paremmuudesta.
Julkisessa keskustelussa ja tiedotusvälineissä sekoitetaan usein kaksi käsitettä: tutkimusnäyttö ja vaikuttavuus. Ensimmäinen ei edellytä toista. On selvää, että lyhyitä psykoterapioita ja täsmäinterventioita on tutkittu paljon, tutkimusnäyttöä siis löytyy. Niiden tutkiminen ja vertailu on monesta syystä pitkien psykoterapioiden tutkimusta helpompaa. Ajankäyttö ja sitä kautta tutkimuksen hinta on yksi puoli asiaa. Pitkien terapioiden tutkiminen vie seurantoineen aikaa. Lyhyet terapiat ja interventiot noudattavat tiettyä manuaalia. Pitkissä terapioissa olennaista on vuorovaikutus, psykoterapeuttinen suhde ja se ei sellaisenaan taivu kovin helposti ulkoisiin määrittelyihin. Sen sijaan, että psykoterapia toteutettaisiin lähtökohtaisesti kaikille samanlaisena, keskiössä on psykoterapeutti ja potilas -pari – Heidän vuorovaikutuksensa, yhdessä luotu kieli ja sitä kautta ymmärrys.
Tehdyt vertailututkimukset tuovat usein esille sen, että lyhyet ja pitkät hoidot eivät lyhyellä seurantavälillä juurikaan eroa toisistaan. Eroja sen sijaan syntyy pidemmällä seurantajaksolla. Pitkän terapian tulokset ovat pysyvämpiä ja itse asiassa hyvä kehitys jatkuu vielä psykoterapian päättymisen jälkeen. On haastavaa saada esille se, mikä pitkissä psykoterapioissa on vaikuttavaa ja miten sitä voisi mitata. Käytännön kliininen kokemus sen sijaan puhuu myös riittävän pitkän ja tiiviin psykoterapian vaikuttavuuden puolesta.
On selvää, että pakko-oireet siinä, missä muutkin mielenterveyden pulmat aiheuttavat ihmiselle kärsimystä. Selvää on myöskin se, että kärsivä ihminen haluaa eroon kärsimyksestään. Ja jos joku lupaa nopeaa helpotusta, siihen varmasti toiveikkaana tarttuu. Ei kuitenkaan voi olla huomaamatta näissäkin keskusteluissa tietynlaista, oirekeskeistä kieltä. Hoidetaan OCD:tä, ei kärsivää ihmistä. Halutaan eroon oireista, ymmärrettävää sinällään, mutta syvempi ymmärrys jää puuttumaan.
Kun oireet nähdään vain siitä kulmasta, miten niistä pitää pyrkiä eroon, jää niiden merkitys ja mieli -sillä sellainen kaikella irrationaaliselta näyttävälläkin lopulta on- tavoittamatta. Joskus helpotus oireista riittää ihmiselle itselleen ja toisinaan taas ei. Somaattisella puolella pelkkä oireiden hoito, ilman taustalla olevan syyn ymmärtämistä, johtaa harvoin pysyvään lopputulokseen. Mielenterveyden kohdalla on kuitenkin jostain syystä hyväksyttyä toimia näin.
Julkinen keskustelu ja uutisointi vaikuttaa ajatuksiimme tehokkaasta ja hyvästä hoidosta. Lyhyt interventio voi näyttäytyä nopeana, suhteellisen vaivattomana ja hinnaltaan edullisena. Ja silloin, jos se riittää, se sitä lieneekin. Riittämätön hoito sen sijaan tulee aina pitkässä juoksussa paljon kalliimmaksi, samoin työkyvyttömyys. Ja lopulta minkäänlaista hintaa ei voida laittaa ihmisen kärsimykselle. Tärkeää onkin arvioida minkälaista hoitoa ihminen, ei hänen oireensa, tarvitsee.
Hieno kirjoitus aiheesta! Tärkeää, että näissä tärkeissä asioissa jaksat olla aktiivinen.
Kauniilla kielellä olet ilmaissut oleellista.
Kiitos vielä viimeisestä; avustasi, ajastasi ja vaivannäöstä tunnelmallisessa vastaanottotilassasi.
Kiitos Saana! Olisi tärkeää, että keskustelua median luomista mielikuvista psykoanalyyttista psykoterapiaa kohtaan voitaisiin käydä myös laajemmin. Asiaa ei oikeastaan auta kovinkaan paljon, että kirjoitan jotain, jonka samanmieliset kollegat lukevat, vaikka tietysti on hyvä keskustella myös kollegoiden kesken.
Mietin myös, onko tuollaisten Hesarin puolihuolimattomien kommenttien takana asenteellisuus ja ennakkoluulot vai tietämättömyys? Haluaisin uskoa, että molempiin voisi vaikuttaa lisäämällä tietoisuutta. Kertomalla siitä, millaista on psykoanalyyttinen psykoterapia ja aukaisemalla keskeisiä käsitteitä arkiselle kielelle. Psykoanalyysi, jos mikä taipuu arkisten ilmiöiden selittämiseen ja psykoanalyyttinen ymmärrys itsessään tulee lähelle ihmistä.
Mutta viimeisestä; hyvä, että onnistui! Aina hauska olla mukana tilanteissa, joissa syntyy jotain uutta, asiat menevät eteenpäin. Psykoterapiasäätiö Monasterin instagram -tilin aukaisu nyt oli aika historiallinen hetki. 😉