Tämän vuoden Elokuva- ja Psyykepäivät ovat Helsingissä otsikolla Katse. Mielenkiintoista saada kuulla, miten aihetta lähestytään elokuvien ja psykoanalyyttisten alustuksien kautta. Ja siellähän konkreettisesti katsomme -elokuvia, alustuksien pitäjiä ja ehkä tai toivottavasti myös toisia osallistujia. Katse, katsominen on kuitenkin ollut mielessäni muutenkin. Jokaisella on kokemus katsotuksi tulemista. Se onko tullut nähdyksi -omine tunteineen ja kokemuksineen- onkin jo toinen kysymys. Sitä tarvetta elämän varrella paikkaillaan sitten ehkä myös psykoterapiassa.
Psykoterapia tapahtuu kasvotusten. Siinä on katseen alla sekä terapeutti että potilas. Tahtomattakin teemme koko ajan havaintoja toistemme tavasta reagoida tilanteeseen ja puhuttuun. Tietysti se, mihin kiinnitämme huomiomme ja erityisesti millaisen tulkinnan havainnoistamme teemme, on riippuvainen omasta tavastamme kokea ihmisiä ja ympäröivää todellisuutta. Katseen kokee siis omien tarpeidensa ja tunteidensa kautta ja siksi terapeutin tulee olla omista lähtökohdistaan mahdollisimman tietoinen. Katse myös muuttuu, tai siis ainakin kokemus siitä. Se mikä jossain kohdin voi olla arvostelevaa voi myöhemmin välittää arvostusta ja mikä aiemmin oli tuomitsevaa voi toisessa kohdin olla myötätuntoista. Parhaimmillaan kokemukset katsotuksi tulemisesta tulevat osaksi terapiaa, yhdessä sanoitetuiksi ja auttavat ymmärtämään ajankohtaisesti, mitä potilaan mielessä siinä kohdin liikkuu.
Katse voi olla myös yhteyttä, tai ainakin toive yhteydestä. Siinä ihminen on arkana ja haavoittuvaisena, toisen vastauksen varassa. Tuleeko toiveessaan kohdatuksi vai jääkö yksin, vaille kaipaamaansa yhteyttä? Uskaltaako katsoa, mitä tapahtuu? Miten tulee nähdyksi? Minkälaisen katseen alla kokee olevansa? Kokemus on hyvin herkkä ruumiilliselle läsnäololle ja sitä ei samalla tavalla voi välittää esim. videon tai jonkun muun välineen kautta. Tämä on hyvä tiedostaa, vaikka samalla voi antaa arvoa terapiatyölle, jota tehdään vaikka pitkien välimatkojen päähän videovälitteisesti.
Katse on olemassa jo aivan alusta lähtien. Äiti katsoo lastaan ja äidin katseesta taas lapsi peilaa omaa olemassaoloaan, arvokkuuttaan. Vauvaansa lempeästi katsova äiti ja tiukasti äidin kasvoihin katsova vauva, ovat lumova yksikkö. Kokemuksellisesti katse on herkällä tavalla läsnä myös Kuutti Lavosen taiteessa. Hiukan alaviistosta kuvatut naisen hahmot tuovat mieleen äidin, joka katsoo lastaan, vaikka itse lasta teoksissa ei olisikaan.
Blogitekstini “katseen ja kiukuttelun kautta” http://piia.rantakokko.net/wp/katseen-ja-kiukuttelun-kautta/ lähestyi katsomista analysoiden Muumilaakson kertomuksista tuttua Näkymätöntä Ninniä. Ne puolet meissä, tunteemme ja ajatuksemme, jotka tulevat nähdyiksi, ovat todella olemassa. Niitä voimme tietoisesti käyttää. Niin kuin esimerkiksi aggressiota, jonka merkitys on sen itseä puolustavassa puolessa. Se on hyvässä käytössään jämäkkyyttä ja rohkeuttaa puolustaa omia mielipiteitä ja kokemusta. Mutta jos aggressio ei ole riittävällä tavalla voinut tulla vastaanotetuksi tai jos se on kokonaan ohitettu, ei se myöskään ole omassa hallinnassa vaan on kuin uuden mantereen tutkijoiden kohtaama läpitunkematon ja kartoittamaton viidakko, täynnä vaaroja ja uhkaa. Silloin se on alue itsessä, joka ei ole saanut tulla löydetyksi. Ja johon silloin on mahdollista suhtautua vain mitä suurimmalla epäluulolla ja pelolla.
Nykyään on puhuttu myös paljon itsemyötätunnosta. Parhaimmillaan se on juuri syvää oivallusta inhimillisyydestä, kaiken rajallisuudesta ja anteeksiannosta. Se on myötätuntoista ja ymmärtävää katsetta itseä kohtaan. Sitä ei kuitenkaan voi oppia aamuisin peilin edessä taputtelemalla itseään olkapäälle ja toistaen samalla mantraa omasta pärjäävyydestä, vaan se on aina vuorovaikutuksen tulosta. Itsemyötätunto syntyy vähitellen pitkän ajan kuluessa sisäistämällä toisen myötätuntoinen ja ymmärtävä suhtautuminen. Tulla nähdyksi hyvällä, on tärkeää niin pienelle lapselle kuin aikuisellekin. Ei ole yhdentekevää, kuinka toisiamme katsomme. Sillä on suuri voima.