Silmiini sattui mielenkiintoinen keskustelunavaus Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen facebook-seinältä. Kysymys kuului: “Miten puhua psykoanalyysista niin, että kielenkäyttö ei karkoittaisi kiinnostuneita?” Aloituksessa pohditaan sitä, miten erilaiset termit –peniskateus, kastraatioahdistus ja oidipuskompleksi– voivat konkreettisuudessaan olla alaa tuntemattomalle hämmentäviä, vaikka samalla ne tarjoavat ammattilaisille tavan kuvata jotain tiiviisti.
Ei mennyt kovinkaan kauan, kun tämä aloitus oli jo herättänyt vilkasta keskustelua viiteryhmän sisällä, nimenomaan psykodynaamisten ja psykoanalyyttisten psykoterapeuttien kesken. Keskustelussa esille nousivat toisaalta tärkeys kommukoida yhteisön ulkopuolelle selkeästi ja ajanmukaisin käsittein, toisaalta sen väistämättömyys, että jokainen yhteisö luo oman kielensä. Ajattelen, etteivät nämä kaksi näkemystä suinkaan poissulje toisiaan.
Ajattelen, että on huomionarvoista, että Psykoanalyyttinen yhdistys on tässä kohdin herättänyt keskustelua psykoanalyyttisesta kielestä omassa julkaisussaan. Aitoa halua kommunikoida ymmärrettävästi on olemassa. Asian merkityksellisyys tiedostetaan ja sen eteen tehdään töitä. Ajattelen myös niin, että uutta tapaa keskustella, uusia käsitteitä tai oikeammin vanhojen käsitteiden avaamista ymmärrettäviksi, opetellaan koko ajan. Se on prosessi, joka etenee pikku hiljaa, eikä tule hetkessä valmiiksi.
Tätä opettelua kulttuurissamme muutenkin tehdään jatkuvasti. Miten puhumme kanssaihmisistä kunnioittavaan sävyyn, termeillä, joita he toivovat käytettävän oli kyse sitten etnisyydestä, sukupuolisuudesta tai vaikka ammattiryhmästä? Kieli ei vakiinnu hetkessä ja vaatii usein tietoista harjoittelua. Kun esimiehestä on puhuttu vuosikymmenet, ei esihenkilö istu välttämättä omaan kielenkäyttöön kovinkaan nopeasti. Ja mitä enemmän on takana kokemusta jostakin tavasta puhua, sitä vaikeampaa on muutos. Mutta se ei tarkoita, etteikö asiaa voisi opetella.
Psykoanalyyttinen yhteisö ei ole vaikeaselkoisten termiensä kanssa yksin. Uskaltaisin väittää, muita viitekehyksiä juuri tuntematta, että samanlaiseen kielellisen ilmaisun käsittämättömyyteen törmää muuallakin. Se ei tietystikään tee psykoanalyyttisesta termistöstä ja sen käytöstä ongelmattomampaa. Päin vastoin, kielimuurista tulee kaksinkertainen, kun yritetään keskustella lopulta aivan samoista arkisista ilmiöistä. Vastuun tietysti voi ottaa vain omasta tavastaan puhua asioista. Sitä yritän tässä itsekin.
On luonnollista, että sama kieli yhdistää ihmisiä ja erottaa nämä samaa kieltä puhuvat toisista, eri kieltä puhuvista. Raamatun tarina Baabelin tornista selittää tämän asian omalla tavallaan: Ihmiset, jotka puhuivat samaa kieltä, liittyivät yhteen, omaksi kansakseen. Ja samalla erilleen niistä muista, toisista, vierasta kieltä puhuvista. Ymmärrän ettei puhe kielten sekoittumisesta ja Baabelin tornista avaudu heille, joille tarina ei ole tuttu. Käytin sitä silti tietoisesti esimerkkinä siitä, että tarina tai myytti tiivistää jotain kokemuksellisesti tärkeää. Sama esimerkiksi myös kreikkalaisen oidipusmyytin kohdalla. Siten yksi sana, oidipuskompleksi, tiivistää tragedian ja siihen liittyvät syvät ja ristiriitaiset tunteet.
Kielen yhdistävä merkitys näkyy oikeastaan kaikissa hyvin arkisissa ryhmissä: harrastepiirit, kaverijoukot, työporukat. Yhteisen kielen syntyminen ei välttämättä ole kovin ajateltu tai siinä mielessä tietoinen prosessi. Ajattelen, että ryhmän sisäinen kieli syntyy käytännön tarpeesta ilmaista asioita, jotka siinä ympäristössä ovat merkityksellisiä. Näskäys on merkityksetön sana niin kauan, kun ei käsittele eläimen taljaa. Eli tottakai kieli samalla sulkee ryhmän ulkopuolelle sitä taitamattomia. Mutta onko se alkuperäinen tarkoitus? Oli tai ei, ja tässä kohdin on hyvä pysähtyä miettimään motiiveitaan, voi tehdä kädenojennuksen viiteryhmän ulkopuolelle. Mainittakoon siis, että näskäys on nahan käsittelyn yksi vaihe, jossa nahka kaavitaan puhtaaksi siihen tarkoitetulla työkalulla.
On tietysti eri asia puhua yhteisön ja ryhmän sisällä kuin kertoa samoja asioita viitekehyksen ulkopuolelle. On tärkeää tuoda viesti esiin kohderyhmän kielellä. On ymmärrettävää, että vaikka ilmaisu peniskateus herättää voimakkaita mielikuvia. Vähemmän vastustusta ehkä herättäisi, jos peniskateuden merkitystä voisi kuvata vaikka siten, että se on jokaiselle syntyvää ymmärrystä siitä, että on olemassa jotain, mitä itse ei ole. Siten jossain mielessä oma olemus on aina rajallista ja näin ollen jonkun toiselle ominaisen olemassaolon voi kokea omana puutteena. En voi olla (kuin) tuo toinen. Selitykseni on tunnusteleva. Näin voisin yrittää asiaa kuvata. Olen kuitenkin varovainen sillä vakiintunut käsite on kyllästetty merkityksillä.
Kieli muuttuu hitaasti. Ja jos vaikeat termit eivät käy ajatteluprosessin läpi, niin ne jäävät irrallisiksi ja mystisiksi, myös ammattilaisille itselleen. En usko näiden termien uudelleen nimeämiseen. Lopputuloksena voisi olla vain uusi, näennäisesti ajanmukaistettu termistö, joka yhtä kaikki, kaipaisi selitystä tullakseen ymmärretyksi. Sen sijaan ajattelen, että on tärkeää selittää auki käsitteet, joita käytetään. Ei pitäisi olettaa, että kuulija ymmärtää vaan selittää arkisesti silläkin uhalla, että toistaa itseään tai sanoo itsestäänselvyyksiä. Näin merkitykset avautuvat vanhan käsitteistön rinnalle. Ja uutta kieltä syntyy vähitellen.
Ja lopuksi: lainasin otsikon blogisivultani. Ajatukseni blogia aloittaessani oli tuoda psykoanalyyttista ajattelua lähemmäksi erilaisia arkisia ilmiöitä. Psykoanalyyttinen ajattelu on osa tapaani hahmottaa ympäristöäni ja toivoin, että voisin välittää tätä kirjoituksissani, tehdä tästä ajattelusta hiukan helpommin lähestyttävää. Yhteisö koostuu yksilöistä, joista jokaisella on henkilökohtainen vastuu omasta tavastaan välittää asioita toisille. Tätä vastuuta ei voi sälyttää kenellekään eikä piiloutua yhteisön kollektiivisen selän taakse. On minun vastuullani, miten kerron ajatuksistani keskustelukumppanilleni mahdollisimman selkeästi. Mutta samalla on myös luotettava siihen, että jos kiinnostus syntyy, niin toinen kysyy lisää. Kommunikaatio toimii kumpaankin suuntaan.