Pöydän hiontaa

Tässä on kirjoitus kuuden vuoden takaa. Jutun ajatuksien takana voin seistä vielä tänäänkin. Kaikkea ei tarvitse uudistaa piiloon. Aika ja eletty elämä saa näkyä, niin huonekaluissa kuin ihmisissäkin.

Vanhaa huonekalua kunnostaessa ehtii miettiä kaikenlaista. Viime viikonloppuna oli työn alla upea, täyspuinen Muuramepöytä. Opiskeluaikoina sain ostettua sen ja kaksi tuolia huikeaan 50 euron hintaan. Se oli opiskelijalle onnenpotku. Pöydässä oli koko kannen halkaiseva, melko syvä naarmu ja tuolitkin olivat väärän väriset. Niinpä ne kaikki sitten saivat päälleen sinisen peittävän ja tasoittavan maalikerroksen. Sen jälkeen tietysti, kun käsipelillä olin sitä ensin hionut, sekä naarmun kohtaa että pintoja muutenkin, uuden maalin alle.

Pöytä on kulkenut mukanani lähes kaksikymmentä vuotta. Se on säilyttänyt värinsä, mutta paikka kotona on ajan kanssa muuttunut keittiön sydämestä sivuhuoneen kukkapöydäksi. Siinä hyvin palvelleena, huomasin sen pinnan kärsineen. Muutenkin oli herännyt halu saada alkuperäinen, kaunis puu esille. Ehkä pöytä jossain vaiheessa taas pääsisi arvoiseensa tehtävään, ihan keittiön pöydäksi.

Niinpä otin kuumailmapuhaltimen toiseen ja lastan toiseen käteen. Lämmitin maalin lähes kiehuvaksi ja raaputin lastalla pois. Niiltä kohdin, missä alkuperäinen lakkapinta oli vielä jäljellä, maali irtosikin helposti. Mutta moninkertainen työ oli hiomani naarmun kohdalla. Siihen maali oli ottanut lujasti kiinni eikä lopuksi irronnut kuin hiomahiiren raaputuksessa. Hiomisen jälkeen kädellä olisi vielä voinut vispata kermavaahdot. Sen verran jäi tärinä päälle. Vähitellen hionta tuotti kuitenkin halutun tuloksen. Puu tuli näkyville kauniine kuvioineen.

Pöytää työstäessäni manasin tyhmyyttäni. Mikä kiire minulla aikoinaan oli peittää naarmukohta? Kirppiksen myyjäkin yritti sanoa, ettei hän välttämättä itse tekisi sille muuta kuin hiukan hioisi naarmua ja käsittelisi tason uudestaan. Nyt lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin ajattelisin samalla tavoin. Mutta silloin oli kiire peittämään virheet. Piti saada tasainen pinta ja mieleinen väri. Elämä piti saada kuosiin, sileäksi, siistiksi. Naarmut eivät siihen kuuluneet tai niitä ei ainakaan voinut näyttää. Ehkäpä se nuorena niin meneekin. On liian kiire eteenpäin jotta voisi arvostaa aikaa nähnyttä, elämän kuluttamaa. Ja itse ei ainakaan halua olla sellainen.

Nyt pöytä on saanut uuden mahdollisuuden. Kaunis tumma vaha pinnassa se näyttää ikäiseltään, mutta silti tyylikkäältä. Naarmukin näkyy ja saa näkyä. Jätinpä pöydän alle myös hieman vanhaa maalia muistuttamaan eräästä, jo ohitetusta aikakaudesta. Sen verran nostalginen olen.