Valo tulee sisään halkeamista -therabotit ja inhimillisyys
Silmiini sattui Yle aamun keskustelu (9.4.2025), jossa aivotutkija Katri Saarikivi, ja Ylen toimittajat Teemu Hallamaa (teknologiatoimittaja) ja Jukka Niva keskustelivat tekoälyn uusista saavutuksista. Tekoäly terapoi ja pelaa Minecraftia oli eräs otsikko. Jälkimmäisestä en juuri mitään ymmärrä mutta kuulemani mukaan timanttien louhiminen on monimutkainen tapahtumaketju, jonka tekoäly oppi neljässä tai viidessä päivässä peliympäristössä, vain oikeansuuntaisen toiminnan kannustamisesta. Minecraft ei ole ydinosaamisen aluettani mutta sen sijaan tuosta terapoinnista minulla on muutamia vuosia käytännön kokemusta.
Tekoälyterapeutit, therabotit opetetaan työhönsä kahdella tutkitulla terapiamenetelmällä. Tutkija Saarikivi ei kertonut, mikä on toinen mutta tuli hyvin esille, että kognitiivis-behavioraalinen menetelmä oli toinen. Tutkimustulokset olivat hänen mukaansa lupaavia: masennusoireet vähenivät, ahdistusoireet vähenivät ja syömishäiriöoireet vähenivät. Keskustelusta ei käynyt esille tarkempi tutkimusasetelma tai muutakaan sellaista, joka olisi voinut herättää myös kriittisiä kysymyksiä, ehkei siihen olisi ollut aikaakaan lyhyessä keskustelussa. Saarikivi toisti julkisuudesta tutun ajatukseen, että terapiaan on vaikea päästä ja siksi on hyvä, että on tällainen mahdollisuus keskustella therabotin kanssa, 24/7, aina kun haluaa. Haluaisin sanoa, että kyllä sinne terapiaankin edelleen pääsee, vaikka terapianavigaattori saattaa matkaa hiukan monimutkaistaa ja hidastaa.
Terapia tekoälyn kanssa herätti mielessäni monenlaisia kysymyksiä. Eräs näistä koski vastuuta. Saarikivi sanoi tutkijoiden korostaneen, että pelkän botin kanssa ei voi pärjäillä, että tarvitaan vielä ihminen valvomaan siihen, ettei tapahdu mitään hassua. No, hyvä. Tarvitaan sentään ihminen valvomaan, mutta kenen vastuulla hoito on? Therabottia suosittaneen henkilön (ehkä terveydenhuollon henkilöstöä ehkä ei) vastuulla? Tämä ihminenkö sitten kahlaisi läpi aamuyön tunteina käytyjä keskusteluja ettei botti ole opastanut jotenkin hassusti? Jotenkin en näe sen toteutuvan. Tässä kohdin eteen tulisivat myös kysymykset tietoturvasta. Kenen vastuulla on se, jos ihmisten yksityiset asiat päätyvät kiristäjien materiaaliksi? Olemmeko oppineet lähimenneisyydestä tässä kohdin?
Kun ihmisellä on hätä, hän toivoo saavansa apua. Mieluiten nopeasti. Aiemmin herätti ammattilaisten keskuudessa keskustelua se, ettei terapianavigaattori oikeastaan ohjannut juuri koskaan psykoterapiaan., riippumatta siitä, millaisista oireista oli kysymys. Usein vastauksena oli omahoito tai nettiterapia. Yle aamun videon kommenttikenttää tutkiessani huomasin, että sieltä löytyivät kyllä ne, jotka olivat vahvasti ns. perinteisen kohtaamisen kannalla kuin nekin, jotka selittivät therabotin hyötyjä. Mutta entäpä ihmiset, jotka kokeilevat bottia ja pettyvät saamaansa apuun ja eivät koskaan hae apua enää uudelleen? Ajattelen, että esimerkiksi nettiterapian tuloksellisuustutkimuksia vääristävät he, jotka ovat vain kyllästyneet ja jättäneet koko touhun kesken. He eivät välttämättä tule kertomaan, että homma ei nyt oikein toimi vaan pettyvät ja jättäytyvät pois. Ja tiedän toki, että nettiterapia ja therabotti ovat eri asioita. Reealiaikaisesti läsnäoleva ihminen sen sijaan puuttuu molemmista.
Olen pitkään ajatellut, että psykoanalyyttinen psykoterapia on sellainen, jota koneella ei voi jäljitellä (Ja kun näin sanon, kuulen koodarin kuiskaavaan jossain takavasemmalla, että haastanko). No en siis ole tässä therabottibuumissa ensisijaisesti huolissani loppuvatko minulta työt. Tämä siitäkin huolimatta, että kone jäljittelisi inhimillistä vuorovaikutusta. Ajattelen, että koneen voi kyllä opettaa keskustelemaan, jopa empaattisesti myötäeläen tai ainakin empaattista myötäelämistä lausetasolla jäljitellen. Mutta siinä kohdin ollaankin paljon vaikeamman äärellä, jos tekoälyn pitäisi osata tehdä myös virheitä eli noita vuorovaikutuksen ainutlaatuisia inhimillisyyksiä, joita jokainen tekee jatkuvasti jonkin verran, vaikka ei siihen suoranaisesti pyrikään tai kaikkia virheitään tunnista.
Ja miksi ajattelen tämän olevan tärkeää? Eikö olisi paljon tyydyttävämpää tulla jatkuvasti ymmärretyksi niin, että omia kokemuksia empaattisesti kommentoidaan? Että ei lopulta tarvitse nähdä edes kovin paljon vaivaa ja silti lempeät ja myötätuntoiset sanat tihkuvat tajuntaan kuin hunajamaito? Vai onko elämässä sijaa myös turhautumiselle ja virheille? Onko lopulta tärkeää, että joutuu kokemaan jonkin verran epämukavuutta ennen kuin kokee helpotusta, että voi tietää mitä tavoittelee? Ja missä tällainen täydellinen mukavuuden kokemus edes toteutuisi? Kohdussako? Vai voisiko mielikuva olla enemmänkin kuin solurykelmä petrimaljassa ravintoliuoksessa kelluskellen? Passiivisena, vastaanottava, kuin Matrixin ihmispatterit.
Leonard Cohenin Anthem -kappaleesta ovat lainassa seuraavat säkeet: There is a crack , a crack in everything. That’s how the light gets in. Halkeamat, säröt, haavat, inhimillisyys meissä, on tarttumapintaa toiselle ihmiselle. Donald Winnicott puhui terapiassa tapahtuvista virheistä ja niiden merkityksestä hoidolle silloin, kun ne tapahtuvat hoitosuhteen kannalta oikeaan aikaan. Näissä inhimillisissä tapahtumissa, joita ei suunnitella, päätetä eikä tapahtumahetkellä usein edes tiedosteta, syntyy mahdollisuus saada kosketus johonkin sellaiseen, jota tavallisesti ei tavoittaisi. Tätä ei voi opettaa, koska tätä ei terapeutti itsekään osaa selittää. Tätä voi vain jälkikäteisesti ymmärtää ja tutkia sen merkitystä psykoterapiasuhteeseen, kuulostella seurauksia. Ymmärtääkseni kone on tästä vielä kaukana.
Mutta samalla ajattelen, että vaikka psykoanalyyttisilla terapeuteilla ei tässä suhteessa olekaan suoranaista pelkoa siitä, että tekoäly korvaisi samassa fyysisessä tilassa tapahtuvan vuorovaikutuksen, (jota ei voida aukikirjoittaa yksiselitteiseksi terapiamanuaaliksi,) on tärkeää pysyä hereillä siitä, mitä koko terapiakentässä tapahtuu. Uskon, että teknologiaa ja tekoälyä kehittävillä ihmisillä voi olla vilpitöntä halua hyvään. Sen sijaan ymmärrys vuorovaikutuksen erilaisista puolista ja siitä, mikä lopulta vie kehitystä eteenpäin, esimerkiksi psykoterapiassa, on varsin rajallista. Tästä on psykoterapeuteilla lähtökohtaisesti enemmän tietoa ja ymmärrystä. Psykoanalyyttisilla psykoterapeuteilla on hyvä ja toimiva tuote, inhimillinen läsnäoleva vuorovaikutussuhde. Ehkäpä siitä voisi kertoa julkisesti enemmänkin?