Tämän blogin ajatus on itänyt mielessäni Sodankylän elokuvajuhlista lähtien. Sadepäivä antaa mahdollisuuden koota ajatuksia, vaikka mitään tyhjentävää tästäkään aiheesta ei voi kirjoittaa.
Ohjaaja Emmanuel Mouret tiivisti elokuvan tekemisen filosofiaansa ajatukseen siitä, että hyvä elokuva ei selitä kaikkea. Se jättää tilaa katsojan tulkinnoille. Tekisi mieleni jatkaa, että pistää ajattelemaan tai herättää tunteita. Elokuvissaan Mouret toteutti tätä mm. kuvakulmien kautta. On aina tietoinen ratkaisu jättää jotain ulkopuolelle, katseen saavuttamattomiin ja mielikuvituksen varaan. Elokuva The Art of Love koukutti myös rakenteellisesti: teemallisesti yhteensopivat ja osittain elokuvauniversumissa risteävät tarinat säilyttivät mielenkiinnon loppuun asti.
Mouret viittasi myös Aki Kaurismäen elokuvien henkilöohjaukseen, jossa näyttelijöiden pelkistetty ilmaisu luo tilaa katsojan kokemille tunteille. Herättelee, antaa mahdollisuuden omille tulkinnoille. Tehokeinona tämä toimii. Siinä on jotain samaa kuin Maustetyttöjen vähäeleisessä esiintymisessä. Ei olekaan yllätys, että Sodankylän elokuvajuhlilla yksi koskettavimmista kokonaisuuksista oli nimenomaan Maustetyttöjen konsertti ääniraitana Aki Kaurismäen elokuvaan Tulitikkutehtaan tyttö. Jos elokuvassa nyt ylipäätään kovin monta vuorosanaa oli, niin Maustetyttöjen lyriikat korvasivat kyllä dialogin ja enemmänkin – kertoivat toista, rinnakkaista tarinaa.
Elokuvajuhlien lipunmyyntiennätyksiä rikkoi Cannesin elokuvajuhlilla palkittu Kuolleet lehdet, Aki Kaurismäen elokuva sekin. Alma Pöysti ja Jussi Vatanen sopivat upeasti kaurismäkeläiseen ajattomaan miljööseen ja tarinaan. Vaikka en ole aikaisemmin pitänyt itseäni kyseisen genren suosijana, sillä elokuvagenre kaurismäkeläisyys ehdottomasti on, huomasin pitäväni molemmista elokuvista kovasti. Liekö ikä tehnyt siinä kohden tehtävänsä vai ostinko Mouret’n analyysin ja ideologian? Nautittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa joka tapauksessa.
Mutta ajatus siitä, että taide syntyy kokijansa mielessä tuli esille myös toisenlaisessa miljöössä. Kesäloman keitaaksi osoittautui Kalajoen hiekkasärkkien kauppakeskuksen taidenäyttely. Puuhanaisena hankkeessa on taitelija Leena Vainio. Hän on koonnut mukaan useita taiteilijoita, joiden teokset olivat valloittaneet yläkerrassa olevan aulanomaisen tilan kokonaan. Teokset oli ripustettu enemmän teeman ja tunnelman, sävynkin mukaan. Eri taiteilijoiden teokset muodostivat eheän ja mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota katseli innolla. Ripustuksessa mentiin taide, ei niinkään tekijä, edellä. Se toimi.
Näyttelyssä toteutui se, miten ajattelen taiteen koskettavan. Näemme saman taulun, mutta se herättää meissä erilaisia tunnelmia. Minun kokemukseni teoksesta on erilainen kuin perheenjäseneni, joka katselee samaa taulua. Molempien kokemus on totta, oikein, riittävä. Ja samalla kokemus on syvästi oma ja erilainen.
Lempitaulukseni löytyi monitulkintainen abstrakti työ, jossa oli herkät sävyt. Jostain syystä se kosketti minua siinä tilanteessa eniten. Joku toinen päivä valintani olisi ollut ehkä toinen. Näyttelystä löytyi myös toisinto Hugo Simbergin Iltaa kohti -taulusta. En tiedä, onko taiteilija itse tarkoittanut taulunsa nähtävän kyseisestä kulmasta, mutta minulle, Simbergin taulun vankkumattomalle ihailijalle kyseinen taulu näyttäytyi juuri siten. Ja hetkeksi se hälvensi harmiani siitä, ettei kyseinen taulu enää kuulu Ateneumin pysyvään näyttelyyn.
Mutta vielä otsikon ajatukseen. Taiteen, oli laji mikä tahansa, hienous on juuri siinä, mitä se saa aikaan ihmisessä itsessään. Millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää. Millaisen jäljen se jättää kokijaansa. Jossain mielessä ihmisten kohtaaminen ja vuorovaikutus sekä taiteen kokeminen toimivat samoin: Ihminen ei ole enää aivan samanlainen kuin ennen kokemaansa, ennen kohtaamisen hetkeä.
Molemmat taide ja vuorovaikutus myös parhaimmillaan asettavat vastakkain jonkin oman sisäisen kanssa. “Kokemusta rikkaampi” kuulostaa kliseeltä, mutta uteliaisuus ja jatkuvaan muutokseen suostuminen tekevät elämästä rikkaampaa. Ei suinkaan aina helpompaa, mutta ehkäpä jossain mielessä todempaa. Sitähän kosketus omaan sisäiseen todellisuuteen on. Psykoterapiassa ja taiteessa liikutaan syvästi henkilökohtaisen ja samalla jaettavan rajapinnalla. Se koskettaa.
Ps. Kuvassa oleva taideteos löytyy Kajaanista.