Sain viikonloppuna käydä katsomassa elokuvan Helene. Ohjaus on Antti J. Jokisen ja pääosissa ovat Laura Birn (Helene Schjerfbeck ) ja Johannes Holopainen (Einar Reuterin). Hienot roolit tekivät myös Krista Kosonen (Helenen ystävätär), Pirkko Saisio (Helenen äiti), Eero Aho (Helenen veli) ja Jarkko Laine (taidekauppias). Jo alakouluikäisenä ihastuin Helene Schjerfbeckin töihin. Lasta viehätti erityisesti Toipilas. Kun myöhemmin näin saman aiheen useita eri versioita, pidin silti eniten siitä, jonka olin ensimmäiseksi nähnyt, siitä ainoasta oikeasta, mielestäni. Rannalla leikkivä tyttö on tyyliltään vaikeampitajuinen ja sen hienouden olenkin ymmärtänyt vasta myöhemmin, vaikka aihe sinällään kiinnosti jo lapsena. Schjerfbeck maalasi myös aiheita, joiden ajateltiin olevan sopimattomia naistaiteilijalle, nimitys, jota hän itse ei arvostanut. Sota ja köyhyys, lapset, ovat hänen töissään. Myös Haavoittunut sotilas on hänen teoksensa. Taiteilija maalasi teoksensa niin kuin näki ympäristönsä, kaunistelematta.
Apu-lehdessä kerrottiin taiteilija Anna Retulaisen työstä. Hän teki elokuvassa nähtävät, läheltä kuvatut taulut ja opetti näyttelijöitä maalaamaan. Hän perehtyi Schjerfbeckin tapaan maalata tutkimalla hänen teoksiaan. Niissä näkyy se, miten rajustikin taiteilija on töitään kohdellut. Hän on poistanut maalia palettiveitsellä raaputtaen tai hiomalla. Samanaikaisesti jälki on toisissa kohdin voimakasta, vailla epäröintiä. Retulainen tulkitsee Schjerfbeckin olleen työssään äärimmäisen pedantti ja samalla persoonana intohimoinen.
Elokuva alkaa siitä, missä itse taiteilija on keski-ikäinen. Hän huolehtii äidistään ja maalaa ne hetket, jotka jäävät talon töiltä vapaiksi. Äidin ja tyttären keskinäisen välit kuvataan varsin ristiriitaisina. Elokuvan alkupuolella Helene vielä alistuu äitinsä tahtoon ja tekee “iltatyöt”, joka iltaisen siivouksen ja lattian luutuamisen, mutta myöhemmin hän toteaa, ettei tee niin tänään. Äiti ihailee poikaansa, “miestä talossa” ja siihen Helenen on tyytyminen. Niin kauan kuin hän vähitellen alkaa itse tienata töillään. Myyntitulot eivät tosin äidin arvostusta osta. Vasta veljen sanalla on jonkin verran painoarvoa asian suhteen. Äiti istuu toki mallinakin, vastentahtoisesti, minkä hän tuo suorasanaisesti esille. Ja Helene toteaa lopulta äidin kuoltua: “En tiedä oliko hän välttämätön piinaajani vai lopullinen este kuuluisuuden tiellä.” Helenen ystävän sanoin: “Jokainen taiteilija ammentaa lapsuudestaan, oli se sitten millainen tahansa.”
Elokuvan Helene oli itsekriittinen, kuin kriittisen äidin sisäistetty ääni jatkuvasti vähättelisi ja mitätöisi. Äidin kuoleman jälkeen Helene maalaa kuvan hänestä suu kiinni. “Hiljaa, vihdoinkin!”, ilakoi ystävätär.
Maaseudulta Helene siis löydetään uudestaan. Taidekauppias ja Einar Reuterin tulevat katsomaan tauluja ja haluavat pitää niistä näyttelyn. Taidekauppias näkee lahjakkuuden, Einar näkee myös lahjakkuuden takaa naisen. Einar on Heleneä nuorempi, mutta heidän välilleen kasvaa syvä yhteys ja ymmärrys. He maalaavat yhdessä, jakavat käsityksiään taiteesta ja nauttivat toistensa seurasta. Tukahdutettu intohimo näkyy elokuvan kohtauksissa, joissa Helene opettaa Einarille, miten sivellintä pidellään, miten poistetaan veitsellä maalia. Noissa kohtauksissa on hyvin latautunut tunnelma. Enemmän kuin koskettaminen, kertoo sen puuttuminen. Helene maalaa myös Einarin. Näin hänellä on mahdollisuus tuntikausia katsella miestä, silittää siveltimellä, siirtää kaipaustaan kankaalle.
Syvissä tunteissa ollaan hyvin herkillä. Elokuvan Helene uskaltautuu kaipaamaan, haluamaan ja joutuu pettymään. Ateljeen sotkeminen ja rikkominen on hyvä kuva sille, miten rikki ja sekaisin Helene on. Lääkäri toteaa sairaalassa: “Sydänvaivoja. Joko murtunut tahi särkynyt sydän.” Diagnoosiin kätketty ymmärrys asiantilasta on koskettava. Miten paljon toimivampia myös nykyajan diagnoosit olisivat tuon muotoisina? Tärkeää on myös ystävättären tuki. Toipilaana Helene saa olla ystävättärensä luona ja toinen antaa aikaa. “Ei ole kiire lähteä, ole niin pitkään kuin tarvitsee.”
Eräs elokuvan ja taiteilijan itsensä mielenkiintoinen piirre ovat lukuisat versiot omakuvasta. Viimeisimmissä on nähtävissä pikkuhiljaa voimien hiipuminen. Muodot häilyvät, silmien paikalla ovat enää aukot. Omakuvien on ajateltu olevan kuvaus elämänkaaresta, mutta toisaalta niitä voidaan lähestyä myös toisenlaisen näkökulman kautta. Tutkivatko kuvat eri puolia taiteilijasta? Onko omakuva katse sisäänpäin, yritys ymmärtää? Ja näin tarve maalata samaa aihetta kerta toisen jälkeen, yritystä lähestyä itsessään jotain, joka muutoin voisi jäädä huomaamatta, tulematta esille, näkyväksi? Omakuvissa on jotain konkreettista, näkyvää, tekijälle itselleen merkityksellistä, joskaan ei aina tietoista.
Tämä elokuva ei oikeastaan ala eikä lopu sanojen varsinaisessa merkityksessä. Visuaalisesti upea kokemus, taidokasta näyttelijäntyötä ja kuvakulmia, jotka kertovat tunnelman tarkemmin kuin sanat ikinä voisivat ja samalla tarina alkaa keskeltä ja loppuu kesken. Se ei selittele liikaa. Periaatteessa lopputekstit oikean taitelijan elämän yksityiskohdista olisi voinut jättää poiskin kokonaisuuden siitä kärsimättä. Elokuva alkaa keskeltä elämää ja liukuu loppua kohden. Jos odottaa jotain huippukohtaa, sitä ei tule tai ainakin elokuva jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, omaan tahtiinsa. Elokuva hengittää Virolaisessa maisemassa, näyttelijöiden pienissä eleissä ja se on tarpeeksi. Ehdottomasti uudestaan katsottava elokuva.