Kolme kuukautta aamuun – ajatuksia julkaisuprosessista
Huomasin, että edellisestä blogista on jo aikaa. Jotenkin sen otsikko “Unelmien matkassa”, sopii tähänkin tilanteeseen. Kirjoituksissa on ollut väliä, hyvästä syystä. Tulostimessani on ollut hiukan jonoa.
Olen työstänyt kolmatta runoteosta, Kolme kuukautta aamuun. Sen runot ovat syntyneet usean vuoden aikana, varhaisimmat jo edellisen runokirjan “Runoilijan unessa vierailin” aikoihin. Teema on sellainen, johon olen tarttunut aina pimeimpänä vuodenaikana. Niin nytkin ja yllätyksekseni huomasin, että runoja alkaa olla tarpeeksi uutta kokoelmaa varten. Prosessi ei ole aivan suoraviivainen ja ennen kuin joukosta runoja on tehty runoteos, on tarvittu monta tuntia muokkaustyötä ja suunnittelua. Ja tämä kaikki siinäkin tapauksessa, että taitto ja kannen viimeistely jää kustantajalle.
Kirjan kaari seurailee vuodenkiertoa, syksystä kevääseen. Luonnon kuvaus on taustana sille, mitä mielessä tapahtuu. Kirja on jaettu kuuteen osaan. Kirja alkaa osalla “Syksy on mielentila” ja päättyy osaan “Uusi kevät”. Väliin mahtuu monenlaista. Ajattelen, toivon, että runoissa näkyy myös kiinnostukseni ihmisiin, tunteisiin, kokemuksiin.
Kirjan kuvituksena on ystäväni, taiteilija ja kuvataidepsykoterapeutti Aino-Maija Nikulan grafiikkaa. Kuva-runoparit ovat syntyneet pääosin niin, että teksti on syntynyt kuvaan, tulkintana tai assosiaatioina kuvalle. Ainoastaan vaahteranlehtikuva on löytynyt jälkeenpäin runon “Terminen syksy” pariksi. Tällainen yhteistyö on ollut mukavaa ja omalla tavallaan myös jännittävää. Onhan siinä tuonut oman tulkintansa toisen taiteesta näkyville. Ensimmäisen runoteoksen “Toinen viiva” kohdalla tilanne oli siinä mielessä erilainen, että valokuvat olivat pääosin omiani. Ja toki siinä kuva-runoparit kertoivat kahta tarinaa rinnakkain.
Kirjanjulkaisuprosessi on paljon muutakin kuin käytännön asioiden hoitamista: sähköposteja, taittoversioita, kannen suunnittelua. Nämä kaikki ovat toki tärkeitä asioita, lopputuloksessa ainakin, mutta henkilökohtaisesti suuremman paineen lopulta tuo se, että saattaa jotain omaa julkiseksi. Jotain jonka kanssa on istunut tuntikausia miettien ja jonka nyt tuo muidenkin tutkittavaksi. Siinä kohdin asettaa, mielessään ainakin, teoksen ohella myös itsensä alttiiksi muiden arvioinneille.
Omalle tekstille sokeutuu. Jossain vaiheessa siihen on ihastunut niin, että kaikki muutokset, ainakin jos ne tulevat ulkopuolisen ehdotuksina, tuntuvat väkivallalta. Silloin teksti tarvitsee aikaa ja etäisyyttä. Lopulta kukaan ei kirjoita ensi-istumalta niin erinomaista tekstiä, etteikö siinä olisi mitään paranneltavaa. Siinä kohdin on tärkeää asettua tarkastelemaan tekstiä yrittäen eläytyä lukijaan, joka näkee sen ensi kerran. Ja kyllä, pitää myös olla valmis ottamaan vastaan palautetta.
Toinen ääripää ajatuksissa on epäröinti ja mitätöinti. Sanonko lopulta mitään niin erityislaatuista, että se ansaitsisi tulla painetuksi? Onko kaikki sanottu jo niin monesti, ettei sillä, mitä tai miten ilmaisen ole arvoa? En tiedä, auttaako tähän ajatuksien ääreen aika. Yleensä nämä tulevat siinä kohdin, kun prosessi on jo niin pitkällä, ettei paluuta oikeastaan ole. Näiden ajatuksien kanssa pitää lopulta vain tulla toimeen. Tämä tunnelma tulee aaltoina ja ajoittain epävarmuus, häpeäkin saa kiinni niin, ettei hetkeen voi muuta miettiä.
Entä sitten, kun kirja on julki? Tietysti toivoo, että sitä katsotaan sellaisenaan. Että se voi olla juuri niin keskeneräinen kuin se aina väistämättä on ja että se silti voisi tulla vastaanotetuksi. Toivoo, että sitä katsottaisiin uteliaisuudella ehkä ymmärtäenkin. Ja silti kaikesta tästä saa hyvin harvoin mitään tietoa. On onni, jos joku kriitikko tarttuu teokseen ja paneutuu sisältöön niin, että lausuu siitä muutaman rivin. Vielä parempi on, jos joku kasvokkain kertoo kirjan lukeneensa. Mutta lopulta on kuitenkin vain hyväksyttävä, ettei kirjoitettuun ole enää valtaa sen jälkeen, kun teos on julki. Se alkaa elää omaa elämäänsä. Tavoittaa ehkä joitain ihmisiä, joista kirjoittaja itse ei välttämättä koskaan tule tietämään. Ja tämänkin asian kanssa on elettävä.
Kaikesta huolimatta on silti mielenkiintoista, miten tämän prosessin tietäen, ei voi lakata kirjoittamasta. Joku sisäinen vakuuttuneisuus (hulluus) siihen ajaa. Paljon helpommalla pääsisi, jos tähän kaikkeen ei alkaisi. Jos se siis tuntuisi mahdolliselta. Tässä kohdin ei ole enää muuta kuin heittäytyä pyörteeseen toivoen, että pää pysyy pinnalla sillä Kolme kuukautta aamuun julkaistaan pian. Kirjasopimus on pöydälläni allekirjoitettavana, mallikirja tarkastettavana. Nyt vain unelmien matkaan.
“Rantakokon lyhyet oivallukset ovat maanläheisen tosia. Ne eivät hienostele, eivätkä leikittele monimutkaisilla kielikuvilla, vaan kumpuavat elämää synnyttävästä luonnosta. “ Heidi Lakkala Lapin Kansassa 27.9.2013 teoksesta Toinen viiva
“Kokoelman runot lähestyvät lukijaa ystävällisesti, ja niistä syntyy miellyttävä vaikutelma. Tapahtumien yleinen luonne on helposti hahmotettavissa ja omaksuttavissa niin, että kokemus tulee lähelle – kuin kissa syliin.” Aarno Palttala Lapin Kansassa 9.5.2016 teoksesta Runoilijan unessa vierailin
Lisäys: Runoteos Kolme kuukautta aamuun julkaistiin virallisesti Runebergin päivänä 5.2.2021.