Kuolleet eivät vanhene – Ajatuksia Emma Danten ohjaamasta elokuvasta Le sorelle Macaluso
On elokuvia, jotka voi katsoa monta kertaa ja näiden elokuvien kohdalla parhaimmillaan kerrokset syvenevät ja tarinasta löytyy uusia tasoja ja yksityiskohtia. Näin The Macaluso Sistersin ensimmäistä kertaa osana Sodankylän elokuvajuhlien tarjontaa. Elokuva on italialaisen ohjaajan Emma Danten vuonna 2020 ensi-iltansa saanut elokuva. Suomen ensi-ilta oli Sodankylän elokuvajuhlilla viime kesänä. Koronatilanteesta johtuen elokuvafestivaalien tarjonta oli viime vuoden tapaan verkossa. Mahdollisuus yhteisölliselle elokuvakokemukselle tuli psykoterapeuttien opintopiirin elokuvaillan myötä. Katsoimme elokuvan alkukielellä ilman tekstityksiä. Tällä tavalla elokuvan visuaalisuus ja toisaalta myös auditiiviset elementit pääsivät eri tavalla esille. Koska tarina oli jo jollain tavalla tuttu, englannin kielisen tekstin puuttuminen auttoi keskittymään joihinkin elokuvan elementteihin jopa ensimmäistä kertaa paremmin.
Tarina alkaa siitä, miten kaksi pientä tyttöä hakkaavat seinään reikää. He saavat reiän läpi ja siitä tulee auringonsäteiden kajo sisälle. Kyyhkyset kujertavat ja kulkevat kyyhkyslakassa ympäriinsä. Sisarukset tekevät lähtöä rannalle. Äitiä ja isää ei näy kuin mustavalkoisissa kuvissa.
Vanhin sisaruksista, Maria on tanssija. Pinuccia on siskoista kaunein. Hän kiinnittää huomiota ulkonäköönsä ja punaa huulensa peilin edessä, laittaapa punaa myös Antonellalle tämän sitä kärtettyä. Lia ärsyttää toisia ja hänet laitetaan hetkeksi parvekkeelle. Katia lukee kirjaa ja pieni Antonella leikkii. Hän vetää lähtiessään kyyhkyslakasta soittorasian päälle ja surumielinen sävelmä helisee ilmoille. Sama sävelmä toistuu usein elokuvan kuluessa.
Tytöt myyvät kyyhkysiä elannokseen. Kyyhkysenostaja käy neuvottelemassa Marian kanssa. Samanaikaisesti barbit kylpevät kylpyammeessa ja mustavalkoinen kuva ammeen pohjalla kertoo jotain historiasta. Viimein sisarukset lähtevät rannalle. Kyyhkyset valtaavat talon huoneet. Aurinko paistaa. On keveä ja huoleton tunnelma, joka jatkuu vielä rannallakin. Siskot kiusoittelevat toisiaan, uivat ja polskivat. Pieni Antonella käy isosiskon luona kinuamassa karkkipatukkaa ja Maria saa kiitokseksi suukon poskelleen. Pian sen jälkeen Maria lähtee ulkoilmaelokuvateatteriin tapaamaan ihastustaan. Muut tytöt lähtevät uimaan laiturirakennelman alle ja yhtäkkiä kuvakulma tuo mieleen Tappajahai -elokuvien vaaran tunnelman. Kesäinen päivä kerää ukkospilviä kuin vaivihkaa.
Elokuva etenee ajassa hyppäyksittäin. Lentävä kyyhkysparvi symboloi kulunutta aikaa. Ja takaumat aukaisevat vähitellen sitä, mitä rannalla oikein tapahtui. Viisi sisarusta lähtee rannalle, mutta takaisin tulee vain neljä. Pienin heistä, Antonella, kuolee traagisessa onnettomuudessa, kun jalka luiskahtaa liukkaalta tikkaalta, jonne hän Katian kannustamana ja auttamana on kiivennyt. Tästä tapahtumasta sisarusten on vaikea selvitä. Maria vanhimpana kokee vastuuta ja syyllisyyttä tapahtuneesta. Hän on suudellut ihastuksensa kanssa samaan aikaan, kun pikkusisar on kuollut. Katia on houkutellut Antonellaa kiipeämään. Pinuccia lähti uimaan poispäin ennen onnettomuutta. Ja Liaa Katia ei kyennyt kannattelemaan ja siksi paikan olkapäillä sai pikkusisko.
Onnettomuudella on pitkät jäljet siskojen elämässä. Näemme Katian kulkemassa rannalta tulevaa reittiä. Hän on vanhentunut ja kulkee etukumarassa. Ulkoinen olemus kertoo hoitamattomuudesta ja sisäisestä rauhattomuudesta. Hän yrittää takaisin taloon, jossa Pinuccia on miesystävänsä kanssa. Rakastelun äänet kuuluvat varsin estottomasti ja Katia menee ulos kadulle katselemaan isosiskon ikkunaan. Rakastelun jälkeen Pinuccia aukaisee ikkunan ja huomaa Katian. Myös miesystävä käy ikkunassa ja viittoo Katiaa sisään. Tällaisesta suhteesta Katia voi vain haaveilla. Intiimin suhteen vaatima kypsyys on hänelle saavuttamatonta. Joiltain osin hänen mielensä on jäänyt vuosien taakse, pirstaloitunut onnettomuuden ja syyllisyyden seurauksena.
Maria taas luopuu tanssijan haaveistaan ja ilmeisesti myös rakastetustaan. Näemme hänet myöhemmin laboratoriossa leikkelemässä lehmää. Lehmän surulliset, jo lasittuneet silmät, tuijottavat irtileikatussa päässä, teräspöydällä. Maria on riutunut. Hän ei voi hyvin ja vaikka hän tulomatkalla tanssii, ovat liikkeet enemmän epätoivoisia kuin sulokkaita. Suuret surulliset silmät kapeissa kasvoissa tuovat mieleen tuskan.
Lialla on perhettä. Häntä sitoo kuitenkin sisaruksiin yhteinen omaisuus, asunto, jossa kolme heistä vielä asuu. Hän itse toivoisi, että saisi oman osuutensa rahana, mutta muut eivät ole halukkaita myymään asuntoa. Lia tuo yhteiselle päivälliselle mukanaan leivoksia, myös kiivileivoksia, Katian lempiherkkua.
Yhteinen päivällinen ei suju ongelmitta. Sisarukset riitelevät. Katia ärsyttää Pinucciaa ja matkii rakastelun ääniä Lian paheksuessa hiljaa. Lopulta siskot karkaavat toisiinsa kiinni. Maria on kumman vaitonainen. Hän antaa tottuneesti Katialle rauhoittavaa lääkettä ja lukee tämän lempikirjaa, samaa, jota Katia luki jo lapsena. Syy Marian vaitonaisuuteenkin selviää. Salassa siskoiltaan hän oksentaa ja käy pukeutumassa ballerinan asuun. Hän ilmoittaa, että sairastaa syöpää. Sen jälkeen hän istuu pöytään leivoslautasen kohdalle ja estoitta ahmii kaksin käsin leivoksia. Nautinto saa epätoivon sävyjä, kun heikko ruumis laittaa vastaan ja suuri määrä leivoksia saa hennon naisen yökkäilemään.
Taas lentävät linnut ja Katia valmistautuu kuolemaan. Hän aukaisee uudestaan seinän reiän ja purkaa asunnosta tavarat, taulut seiniltä, kirjat hyllyiltä. Hän käy läpi aarteitaan ja kerää ne kahteen laatikkoon. Siihen päätyvät kesäpäivän muistot: Antonellan meressä uittama barbi, hylätystä teemapuistosta matkalla löytynyt dinosauruksen muna, taikasauva ja monta muuta. Katia ompelee juhlajakkuunsa napin, harjaa kenkänsä. Hän hakee myös kyyhkyslakasta soittorasian. Kuollut isosisko lohduttaa häntä lukemalla uudestaan ääneen hänen lempikirjaansa. Kirja kertoo pienten ihmisten perheestä (la familia piccola persona).
Myös Antonella näkyy elokuvassa vielä alun jälkeen. Hän on isosiskojen muistoissa. Kun Pinuccia laittaa huulipunaa, tulee Antonella taas kehumaan, kuinka kaunis hän on. Kun Maria liimaa rikkimennyttä lautasta, kuin elämän pirstaleita takaisin kasaan, ojentaa Antonella sormensa ja osoittaa lautasesta puuttuvaa palasta, kertoen, että heidän elämästään puuttuu pala, hän itse. Antonella ei vanhene siskojen muistoissa. Eiväthän kuolleet niin tee. Samoin käy myös Marialle. Hän jää keski-ikäiseksi naiseksi muiden kolmen sisaruksen vielä vanhentuessa.
Elokuva on upea kuvaus ajan pysähtymisestä traumaattisen surun seurauksena. Stolorow ilmaisi ajatuksen ajan rikkoutumisesta traumaattisen surun myötä. “Trauma rikkoo ajanjatkumon.” Konkreettisesti se näkyy sisarusten asunnossa. Tavarat ovat paikoillaan, niiden paikkaa ei muuteta. Vuodesta toiseen senkki, jossa on rantamaiseman kuva, on samalla seinustalla ja vähitellen se vain turpoaa hiukan niin, että etupuolen kuva kärsii. Asunto ei muutu, se vain kuluu ja rapistuu vähitellen. Rikkimennyttä ovenkahvaa ei korjata ja peilikaapista löytyy vielä vuosien jälkeen Pinuccian huulipuna.
Kuva kuolleesta Katiasta arkussaan, on elokuvan visuaalisesti vaikuttavimpia. Vanha nainen on kaunis ja levollinen. Arkku on avonaisen parvekkeenoven edessä ja taustalla näkyy meri. Kyyhkyset kävelevät Katian ruumiin päällä. Ehkä kuolemassa viimein on rauha syyllisyydestä ja mieli voi olla ehjä. Myös Pinuccia, nyt vanhana vaikkakin edelleen hyvin kauniina naisena, hyvästelee Antonellan. Tällä kertaa hän mielikuvissaan pyyhkii huulipunan pikkusiskonsa huulilta viestien, että toinen on kaunis sellaisenaan, lapsena.
Lopussa asunto on tyhjennetty tavaroista. Huonekalujen ja taulujen paikoista kertovat vaaleat läikät muuten tummuneessa tapetissa. Jäljelle ei jää kuin eksynyt kyyhkynen, joka kulkee asunnossa hämmentyneenä, ehkä etsien ulospääsyä. Katian muistot viedään myös pois suljettuna senkin sisällä oleviin laatikoihin. Materian kohtalo on lopulta hyvin suoraviivainen. Se saa mennä, ehkä uuden tieltä. Muistot vievät kuitenkin vielä rannalle, kesäpäivään, aikaan ennen.