SYSTEM CRASHER – Kun toivokin on liikaa
On elokuvia, joiden jälkeen voi oloaan helpottaa sillä, että juuri nähty ei ole totta. Tämä elokuva ei suo sitä helpotusta. Berliiniin elokuvajuhlilla hopeisella karhulla palkittu elokuva kertoo 9-vuotiaasta Bennistä. Ahdistavan todentuntuinen kuvaus sosiaalisten systeemien ulkopuolelle tipahtavasta tytöstä ei jätä rauhaan lopputekstien jälkeenkään. Onneksi aina ajatuksiaan voi yrittää koota kirjoittamalla. Helena Zengel tekee nuorena näyttelijänä uskomattomattoman roolisuorituksen.
Elokuva näyttää Bennin maailmaa aluksi lääkärin vastaanotolta. Häntä on juuri tutkittu. Lääkäri aikoo nostaa lääkeannosta, jota Benni ei ohjaajan silmänmuljautuksista päätellen ole syönyt aiemminkaan. Benni on tottunut lääkärissäkävijä. Hän ottaa palkintokaramellin aikuisten keskustellessa asioista. Tämä on hänelle tuttua. Tottuneesti hän irroittelee piuhoja vartalostaan. Elokuvan edetessä käy ilmi, että Benni joutuu ja hakeutuu tilanteisiin, joissa menettää malttinsa. Aina syy ei ole alunperin hänen, mutta lopputulos on joka kerran, että hänen paikkansa vaihtuu. On ryhmäkoteja, jotka eivät voi jatkaa hänen kanssaan, työntekijöitä, jotka pelkäävät pientä raivotarta, jota edes turvalasi ei pysty kunnolla pysäyttämään. Jokaisesta paikasta hän saa mukaansa valokuva-albumin. Niitä on hänellä jo monta, niin monta, etteivät ne tahdo pysyä hyllyllä päällekkäin. Ne ovat karua konkretiaa katkenneista ihmissuhteista ja uusista pettymyksistä.
Elokuva toistaa tiettyä kaavaa, Bennin traumaa, näin ajattelen. Tulee uusi paikka, uusi ihminen ja jotain hyvää. Herää toivo ja samalla nousee aggressio. On parempi tuhota itse kuin tulla tuhotuksi, hylätyksi jälleen kerran. Äiti toimii myös näin. Hän herättää toivon, lupaa tulla tapaamisiin, Bennin synttäreille, katsomaan uutta paikkaa. Ja kerta toisensa perään hän pettää tyttärensä toiveet. Äiti ei ole valmis ottamaan vastaan Bennin raivoa ja pettymystä, ei halua kohdata lasta, jonka toiveet on juuri murskannut. Äiti on voimaton Bennin raivon edessä ja niinpä kohtauksessa, jossa Benni käy karkureissullaan kotona, äidin miesystävä laittaa tytön pimeään komeroon odottamaan poliiseja ja paluuta ryhmäkotiin. Takaumakohtauksissa annetaan ymmärtää, että näin on ollut aiemminkin. Ja Benni kastelee vuoteensa ahdistuneena. Äidin avuttomuus ja kyvyttömyys vastaanottaa lapsiensa tunteita näkyy myös suhteessa Bennin nuorempiin sisaruksiin, jotka saavat melskata ryhmäkodilla miten haluat, äidin vain väsyneesti komentaessa heitä rauhoittumaan. Vanhemmuus ja vastuu ovat hataralla. Äidin tunnesäiliö, mahdollisuus ottaa vastaan ja sulatella erilaisia tunteita, on jo lähtökohtaisesti pieni ja Bennin tunteet tytön kasvaessa fyysisestikin yhä pelottavampia.
Tulee kuva, että kukaan ei halua Benniä, eikä Benni halua ketään, ketään muuta kuin äidin. Tämä toive on mahdoton ja riipaisevan syvä. Benni yrittää, hän yrittää täyttää odotukset ja olla aikuisille iloisesti lörpöttelevä suloinen lapsi. Ja hän onnistuu aina siihen asti, kunnes omat vihantunteet ja pettymys käyvät ylivoimaisiksi sietää. Tuossa kohdin hän jää yksin, usein konkreettisestikin. Kukaan ei auta pienen tytön mahdottoman raivon kanssa. Pelkkä hyvä tahto ei riitä, vaan tarvitaan vastaanottamista, sulattelua, sietämistä.
Elokuvaa katsellessa tuli mieleen myös edellisen illan Winnicott-seminaari ja artikkeli depressiivisestä positiosta. Winnicottin ajatus depressiivisen position synnystä ajoittaa ilmiön tai kehitystapahtuman alkuperän aina vauvan ensimmäisiin kuukausiin, tarkemmin noin puolen vuoden kohdalle. Äiti ottaa vastaan vauvansa tarpeen, tarjoaa siihen konkreettisen tyydyksen ruuan muodossa ja kestää vauvansa impulsiiviset hyökkäykset. Äiti ei rangaise tai hylkää, vaan sama toistuu nälän taas uudestaan ilmaantuessa. Vauvan tarve ja tunteet eivät ole mahdottomia kannatella vaan vauvalle tulee yhä uudestaan kokemus siitä, että äiti selviää tuhoamisesta. Winnicottin ajatus siis tuossa kohdin on, että rinnalla oleva vauva etsii tarpeentyydytystä raivoisastikin ja kokemus siitä, että äiti palaa takaisin, tulee uudestaan käytettäväksi, auttaa lasta hahmottamaan lopulta erillisyyttä, aikaa ja mahdollistaa myös syyllisyyden ja sitä kautta korjaamisen mahdollisuuden. Tuossa kohdin vauvan spontaani ele voi olla vaikka hellä hipaisu äidin rintaan tai pieni hymy. Ja tärkeää on, että äiti voi huomata ja ottaa vastaan vauvansa eleen. Elokuvassa Bennin pienet eleet ja yritykset korjata ymmärretään väärin tai niitä ei huomata.
Elokuvassa siis Winnicottin kuvaama prosessi on pahasti kesken. Kukaan ei tunnu selviävän Bennin hyökkäyksistä. Toivon herääminen, kiintymys on liian kipeää ja uhkaavaa, myös Bennin kanssa työskenteleville aikuisille. Kun herää toivo, nousee tuho, aina yhtä vääjäämättömänä ja aina yhtä rajuna. Paradoksaalisesti toivoa herättää Bennin varastama hieno laukku. Vaikkakin varkaus tekona on epäsosiaalinen, se kertoo jotain siitä toivosta, että hyvä on jossain ja että sitä hyvää voisi itselleen saada.
Lähimmäksi Bennin ongelmia pääse Mischa. Hänet on palkattu Bennin koulunkäyntiavustajaksi. Mischa ei tunnu pelkäävän raivotarta ja pian onkin niin, että sen sijaan, että Mischa juoksisi tytön perään, niin kuin elokuvassa muiden kohdalla usein tapahtui, Benni seuraakin Mischaa. Mischalla on omat taustansa. Hänellä on ollut itselläänkin vaikeuksia oman vihansa kanssa ja hän on joutunut sen vuoksi pulaan. Hän tietää, mistä puhuu ja vähitellen Benni myös kuuntelee. Kaikki vaikuttaa hetken hyvältä, liiankin hyvältä. Kolmen viikon intensiivileiri metsän keskellä saa Bennin vähitellen sulamaan. Ällömarsilaisesta tulee Mischa, ei vain ohjaaja, niin kuin Benni kaikkia muita tuntuu kutsuvan. Pieni tyttö voi purkaa pettymystään huutaessaan äitiä, joka ei vastaa. Vain kaiku heijastelee tytön riipaisevaa kipua ja pettymystä.
Mutta sitten tapahtuu taas jotain. Kun alkaa nousta hyvää ja tulla kiintymystä, se herättää myös syvät aggression pohjavirrat. Mischassa on kaikupohja näille tunnelmille ja hän säikähtää ja alkaa vetäytyä. Hän miettii olevansa pelastajafantasioiden vallassa, oma kiintymys saa pelkäämään. Mahdollinen sijaisäiti kuvaa, että tuo tyttö on vienyt sydämen. Hän on paremmin kosketuksissa tähän puoleen, joka Mischan täytyy niin vahvasti kieltää. Ja toisaalta, kun ymmärtää kiintymyksen ja tuhoamisen vuorottelun dynamiikkaa, ymmärtää myös pelon, joka siihen liittyy. Pitää olla valmis ottamaan vastaan myös tuhoavuus, antautua alttiiksi vihalle ja kestää se hengissä. Mischalla on perhe, raskaana oleva vaimo ja pieni poika. Hän ei voi alkaa isäksi 9-vuotiaalle Bennille, vaikka tyttö kuinka sitä toivoisi.
Bennillä on herkkä kohta. Kukaan ei saa koskea häntä kasvoihin tai tyttö raivostuu silmittömästi. Tuollaisista tilanteista on monesti saanut alkunsa silmitön väkivalta, joka kohdistuu koskijaan. Mischa kykenee ottamaan tuossa kohdin raivon vastaan, aikuisen miehen voimilla mutta sijaisäidin pieni kasvattipoika ei. Benni joutuu sairaalaan, sopeutuu ja alkaa taas kiintyä ihmisiin ympärillään. Tämä kiintymys on jotain uhkaavaa, se pitää katkaista. Bennin lääkäri ehdottaa Bennille jaksoa Keniassa. Tyttö ei halua lähteä vaan karkaa Mischan ja hänen perheensä luo. Vauva on syntynyt, vanhemmat nukkuvat aamulla, kun pieni poika jo heräilee pinnasängyssään. Benni menee ottamaan pojan, lämmittää korvikkeen ja syöttää pienen. Poika saa kosketella hänen kasvojaan, tutkia, työntää sormia silmiin ja Benni sietää kaiken tämän. Kokemuksessa on jotain korjaavaa. Mutta jälleen kerran, kun toivo herää, nousevat myös muut tunteet. Benni ei vahingoita pientä, mutta lähtee jälleen kerran karkuun, nyt Mischa perässään. Hetken näyttää siltä, että Mischa saisi tytön pysätymään, mutta lopulta Benni pakenee haistatellen maailmalle. Mielikuvissa tyttö hakee vain lämpöä ja syliä. Sellaiseksi osoittautuu kerta toisensa jälkeen sairaalan sänky. Oma pehmolelu on pään alla.
System Crasher kuvittaa sitä, miten vaikea on mahdottoman lapsen kohtalo. Benni kysyy Mischalta, onko hän vaikein lapsi, joka mökillä on ollut. Epäselväksi jää, millaista vastausta Benni Mischalta toivoi, sillä kaikkein vaikeimman tittelikin voisi olla tavoittelemisen arvoinen. Ellei voi olla rakastettava, voiko ainakin olla kaikkein hankalin, mahdottomuudessaan mahtava? Mischa vastaa kuitenkin, että hän on aika helppo, että tavallisesti hän on reissussa yli 16-vuotiaitten poikien kanssa. Vastaus ei ehkä ole Bennin toivoma, mutta se on se vastaus, jonka hän tarvitsee. Toivo syntyy sellaisista ihmisistä, jotka pysyvät hetkestä toiseen rinnalla. Mutta toisaalta elokuvassa kukaan ei voi ottaa kokonaista vastuuta. Ehkäpä se on realiteettikin. Ei yksin ammattitaito tai hyvä tahto riitä vaan lisäksi tarvitaan puitteet, jotka kestävät vastaanhangoittelua särkymättä. Elokuvan viimeinen kohtaus jättää katsojan hämmentyneeksi ja surulliseksi. Ilmeistä on ettei rakkaus ole voinut neutraloida vihaa tarpeeksi ja pieni tyttö juoksee karkuun vielä kerran.
System Crasher -elokuva katsottiin Psykoterapiasäätiö Monasterin Nuoriso- ja Aikuisterapiaopintopiirien yhteisenä elokuvailtapäivänä Elokuvateatteri Starissa 23.11.2019. Elokuvan jälkeinen keskustelu ja edellisen illan seminaari keskusteluineen inspiroivat tätäkin kirjoitusta. Rikkautta on, että voi pohtia vaikeita, lähes sietämättömiä asioita yhdessä, sulatella kokemuksiaan. Tämän elokuvan kohdalla se on todella tarpeen.