Mielen tiloja

Tänä viikonloppuna sain osallistua Monasterin koulutuspäiville. Koulutuspäivät olivat Nuorisopsykoterapiatoimikunnan järjestämät otsikolla “Juuret ja siivet -Ruumiillisuus ja sukupuolisuus nuoruusiän kasvussa ja kehityksessä”. Oli mukavaa päästä näkemään ihmisiä kasvokkain ja kuulla mielenkiintoisia luentoa, esityksiä ja keskustelua. Ilo kohtaamisesta tuntui päivien tunnelmassa kauttaaltaan. Kouluttajina olivat paikallisten kollegoiden lisäksi koulutuspsykoanalyytikot Riitta Kellosalo ja Vesa Manninen. Koulutuspäivät herättivät paljon ajatuksia. Kirjoittaminen on minun tapani yrittää jäsentää sisältöä edes vähän.

Riitta Kellosalon luennon otsikkona oli: ”Olet tulossa joksikin, mitä et vielä ole -Nuoruusikä ja seksuaalisuuden mutkikkuus”. Hän lähestyi nuoruusiän seksuaalista kehitystä kolmesta kulmasta. Ensimmäinen kulma oli seksuaalisuuden mutkikkuuden näkökulma. Kellosalo lainasi Joyce McDougallin ajatusta siitä, että me kaikki olemme traumatisoituneet seksuaalisesti. Tämä lause tuli perustelluksi esityksessä myös sillä, että seksuaalisuus on jotain sellaista, minkä kanssa ihminen joutuu selviämään yksin. Lapsi ei voi jakaa seksuaalisia kokemuksiaan vanhempansa kanssa. Jossain kohdassa lapsen kehitystä tulee vaihe, jolloin vanhempi seuratessaan omia tunnelmiaan, alkaa luoda rajaa sanoin. Samat teot esim. koskettelu tai toive vanhemman koskettamisesta saavatkin erilaisen sävyn. Se mikä alussa on olemassa hoivan merkityksessä, vaikkakin aina myös hoivaamiseen liittyy sensuaalisia mielihyvän tuntemuksia kumminkin päin, alkaa lapsen kasvaessa saada myös toisenlaista sävyä. Ja siinä kohdin vanhempi ohjaa lastaan usein sanoin. Ihannetilanteessa itse toiminta esim. itsen tutkiminen ja hyväily tulee hyväksytyksi, mutta sitä ohjataan sopivaan tilanteeseen. Siitä tulee yksityistä. Ja tässä ollaan sen äärellä, ettei seksuaalisuus sukupolvien välillä ole jaettavissa.

Kellosalo puhui myös seksuaalisuuden enigma-luonteesta eli siitä, että seksuaalisuudessa on aina jotain, joka jää villiksi, ymmärtämättä. Se on monimuotoista ja molemmille osapuolille tiedostamatonta, seksuaalisuuden sanoittamaton osa. Ransakalaisen psykoanalyytikon LaBlanchen teorian mukaan äiti hoivaajana tuo hoivatilanteisiin piilotajuisesti myös oman mielensä sisällön ja tässä kohdin sen seksuaalisuuden, joka on aikuisen psyykkistä runsautta. Pieni vauva ei tätä tietystikään sellaisenaan voi ymmärtää saati ottaa vastaan, mutta se on mukana hoivatilanteissa, lähellä olemisessa, fyysisten tarpeiden tyydyttämisessä. Ehkä keskustelu tämän suhteen on tullut hieman vapaammaksi, koska uskalletaan puhua siitä, miten mielihyväsävytteinen ja tyydyttävä kokemus esim. imetys parhaimmillaan voi olla äidille. Tämä piilotajuinen puoli äidin psyykessä ei kuitenkaan tule representoiduksi ja näin seksuaalisuuden toiseus jää ihmisen olemuksen ytimeen.

Hyvänä esimerkkinä luennoitsija toi Antti Röngän kirjan Nocturno 21:07. Se kertoo nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja sen herättämästä pohjattamasta häpeästä ja hämmennyksestä. Kirjassa tulee hyvin esille myös pelko siitä, miten oma seksuaalisuus on jotain sellaista, jota ei voi hallita ja että sen seuraukset ryöpsähtävät näkyville toisia vahingoittavalla tavalla. Tässä hämmennyksessään kirjan kertojaääni on aivan yksin. Se ei ole jaettavissa vanhempien kanssa, vaikka kirjan vanhemmat suhtautuvatkin seksuaalisuuteen normaalien vanhempien tavoin.

Kellosalon toisena kulmana otsikkoon oli ajatus siitä, että seksuaalisuus herättää paljon piilotajuisia toiveita ja ajatuksia, uskaltaisin sanoa -intohimoja, koska sen sävyn julkinenkin keskustelu usein tuntuu saavan. Hän toi esille sen, miten yhteiskunnallisen keskustelu ja ilmapiiri myös aina väistämättä vaikuttaa siihen, miten tätä arkaa aihetta lähestytään. Freudin suhtautuminen esimerkiksi homoseksuaalisuuteen on ollut aikanaan varsin liberaali, mutta hänen jälkeensä tulleet ovat tulkinneet kirjoituksia oman aikakautensa kontekstissa. Kellosalo toi luennossaan esille olennaisen asian: Mikään seksuaalisissa fantasioissa ei ole perverttiä. Pervertin puolelle mennään silloin jos fantasia siirtyy toimintaan, joka ohittaa toisen ja tavoittelee tyydytystä ohitse toisen autonomian. Seksuaalisuuden kehitys on monimutkainen prosessi ja seksuaaliobjekti eli halun kohde, löydetään. Näin siis tapahtuu aina. Winnicottin ajatus tässä kohdin on, että jokainen nuoruusikäinen joutuu odottamaan. Ei ole muuta tietä. Seksuaalisuus ei tule tarjottimella, vaan sen eteen tehdään paljon psyykkistä työtä, tapahtuu kypsymistä ja se vie aikaa.

Kellosalo toi esille hyvin yhteiskunnallista keskustelua asian tiimoilta. Itseäni on hämmentänyt se, että usein on tunne, ettei seksuaalisuuden kehityksen alueelle meneviä asioita voisi tutkia, ilman tarvetta osoitella tai toisaalta puolustautua. David Bell tuntui jakavan tämän kokemukseni todetessaan, että jos uskaltaa kysyä “Miksi?”, saa vastaansa lobbaajien armeijan. Näin tuntuu, että ymmärrys, myös psykoterapeutin tai analyytikon, jää ohkaiseksi. Ihminen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta esim. transsukupuolisuudesta, saa tietoa ja ymmärrystä vain tutkimuksista, materiaalista, keskusteluista. Jotta tätäkin asiaa pääsee paremmin ymmärtämään, tarvitaan pohjalle karttuvaa tietoa ja kokemusta. Ammattilaisen on siis syytä olla aika nöyränä itselleen vielä tuntemattomien asioiden edessä, “Ei-tietämisen” -positiossa.

Transsukupuolisuuteen liittyen Kellosalo toi esille ideaaliegon ja egoideaalin ero. Ensimmäinen on jotain, joka kehittyy parin ensimmäisen elinvuoden aikana. Se on syvää kokemusta siitä, kuka on. Egoideaali taas on psyykkisessä kehityksessä myöhäisempää perua. Se ei koske olemusta, vaan enemmänkin tuo esille sitä, mitä tavoittelee l. mikä on itsen ja ideaalin ero. Kellosalo toi esille sitä, että transsukupuolisten kohdalla puhutaan asioista, jotka ovat ideaaliegon alueella, eli koskevat sitä, mitä ihminen syvimmiltään kokee olevansa. Siinä kohdin ei työstäminen pelkästään psyyken alueella ole hänen mukaansa riittävää.

Luennossa tuotiin esille myös se, että sukupuolidysforiaa kokevien, erityisesti nuorten tyttöjen, määrä on ollut merkittävästi kasvussa. Nuoruusikään liittyvän kuohunnan, Eriksonin termein nuoruusiän moratorion, todellinen ymmärtäminen, on tärkeä osa nuorten hoitoa tässä kohdin. On tärkeää, että voi kokeilla erilaisia rooleja, leikitelläkin ja vähitellen kasvaa siksi, mikä on. Käytännössä on tärkeää, että sukupuolidysforiaa kokevat nuoret pääsevät tarvitsemaansa hoitoon. Ensilinjassa on aina asioiden perusteellinen selvittäminen ja se vie aikaa.

Kolmantena asiana Kellosalo otti esille ne transsukupuoliset ihmiset, jotka ovat tulleet julkisuuteen sen kanssa, että katuvat jo heille tehtyjä muutosprosesseja. Siinä kohdin kelloa ei voi kääntää takaisin päin ja jotkut ruumiilliset muutokset ovat aina pysyviä. Aihe on herkkä jo siksikin, että keskustelu polarisoituu ja politisoituu helposti. Silloin asian tutkiminen ja sitä kautta myös ymmärtäminen, on mahdotonta. Kellosalo lainasi Michael Parsonsia: “Me olemme tulleet siksi, mitä olemme, käsittelemällä ja kohtaamalla sen, että emme voi saada kaikkea, mitä haluamme.” Hiukan toisenlaista kulmaa, erityisesti psyykkisestä puolesta, asiaan tuo Kellosalon lainaama Freudin ajatus: “ Me emme koskaan yhdessäkään ihmisyksilössä löydä puhdasta maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä.” Asiat eivät tällä alueella ole yksinkertaisia. Siksi näiden kysymyksien kanssa eläviä ihmisiä pitäisi voida kohdata yksilöllisesti, heidän kokemuksiaan kuunnellen ja ilman ennakkoajatusta siitä, mikä olisi parasta juuri hänen kohdallaan. Emmehän me psykoterapeutteina lähde arvottamaan ihmisen ratkaisuja muissakaan hänen valinnoissaan liittyen työhön tai vaikka puolison valintaan. En tiedä, herättävätkö nimenomaan seksuaalisen ruumiin alueella tapahtuvat valinnat jotain syvää, erityistä loukkausta myös ammattilaisen mielessä? Jos näin on, pitää asiaa käsitellä mielessään ja pohtia avoimesti sitäkin, onko silloin oikea ihminen kohtaamaan näitä asioita potilaan kanssa. Tai niin kuin eräs vanhempi kollegani viisaasti totesi, voisiko kysyä, että onko tässä meillä molemmilla yhteisen oppimisen paikka.

Lauantaipäivänä nuoruusiän kehitystä käsiteltiin erityisesti poikien ja miesten maailmasta käsin. Vesa Manninen luennoi otsikolla Isän ja pojan fallinen mittelö. Isän merkityksestä psykoterapeuttisessa hoidossa keskustelijana oli lisäksi myös musiikkiterapeutti Jukka Tervo. Naisterapeutille nämä keskustelut avaavat aina jotain uusia näkökulmia, mitä ei itse, naisena, ole huomannut ajatella. Lauantaipäivän asia on kuitenkin oman bloginsa aihe. Hyvät koulutuspäivät jättävät jälkeensä paljon sekavia ajatuksia ja suoranaisen pakon käsitellä niitä jotenkin. Lämmin kiitos siis koulutuksen järjestäjille ja kaikille heille, jotka toivat koulutuspäiville oman esityksensä! Muutamia ajatuksia rikkaampana lähden tulevaan viikkoon.