Elämäni elokuvat
Katsoin pari päivää sitten taas Collateral Beautyn. Tämä Will Smithin tähdittämä elokuva kuuluu niihin, jotka kestävät helposti useamman katselukerran. Elokuva sai minut myös pohtimaan syviä kysymyksiä. Tai no syviä kysymyksiä leffahullulle. Jos joutuisin jonnekin täysin yksin ja voisin koko loppuelämäni aikana katsoa vain viittä elokuvaa, mitä ne olisivat? Ja tiedoksi viisastelijoille: Kyllä, tekniikka toimisi ja elokuvia voisi katsoa satunnaistoistolla loputtomiin ja juuri niin isolta screeniltä ja priimaäänentoistolla kuin kulloinkin tekisi mieli. No niin, se puitteista.
Olen pyörittänyt tätä kysymystä mielessäni ja käynyt läpi lukemattomia elokuvia. Vain viiden löytäminen on lopulta lähes mahdotonta. Elokuvan pitäisi kestää katselukertoja. Siinä siis pitäisi olla jotain sellaista, joka ei aukene heti. Jotain pohdittavaa ja sitä kautta löytämisen iloa. Elokuvan tulisi olla omalla tavallaan ajaton tai kertoa niin olennaisista asioista, että se tuntuisi tärkeältä. Sen pitäisi myös esteettisesti viehättää. En tarkoita kauneutta perinteisessä mielessä vaikka voisin kuvitella senkin olevan lohdullista vaan silmää miellyttävää. Tai ainakaan se ei saisi sisältää liikaa ärsyttäviä elementtejä. Kaurismäkeläinen synkistelykin voi siis olla esteettistä ja elokuvien virttyneet näyttämöt omalla tavallaan viehättäviä.
Ymmärsin, että listani olisi ollut kovin erilainen 20 tai 30 vuotta sitten. Nuoruuteni kestosuosikista Pretty Womanista on vuosien myötä karissut glitteri. Ja vaikka edelleenkin tuo romanttinen satu on varsin viihdyttävä eikä vähiten pääosaa näytelleiden Robertsin ja Geren vuoksi, on siinä paljon sellaista, minkä nykyään kyseenalaistaisin. Sama on käynyt myös Dirty Dancingille, aikansa lapsi sekin.
Modernimmat versiot rakastamisen vaikeudesta ja elämää suuremmasta vetovoimasta puolustavat listalla paikkaansa. Notting Hillin olen nähnyt useampaan kertaan ja muistan osan kohtauksien vuorosanoista ulkoa. Ehkäpä mukaan viiden listalle pääsisi siis elokuva, joka on riittävästi tuttu, ennakoitava ja turvallinen? Toisaalta myös vanhojen klassikkojen uudelleen filmatisoinnit, samasta aihepiiristä, ovat viehättäviä. Kyllä Jane Austen on aikoinaan osannut kuvata ristiriitaisen ihmisen valintoja ja valitsemisen vaikeutta. Ikuisia teemoja siis. Vai olisiko tämän lajityypin paras edustaja kuitenkin Pieni suklaapuoti? Tarina jää avoimeksi ja lopulta tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Tai jos rakkaustarinalle haluaisi kunnon puitteet, voisiko uppoava laiva tarjota sellaiset? Ehkä siis kuitenkin Dicaprio ja Winslett Titanicin kannella vai menisikö se liian kliseiseksi?
En tiedä, pitäisikö mukaan ottaa joku suomalainen elokuva? Olen kasvanut lapsena mustavalkoisten elokuvien maailmassa: kartanoromantiikka ja veijaritarinat, mystiikkakin. Muistan lapsuudesta elokuvan Valkoinen peura. Katsoin sitä todennäköisesti hieman salaa leikkieni lomasta ja en täysin ymmärtänyt näkemääni. Silti se kiehtoi. Mukaan ei kuitenkaan lähtisi tuon aikakauden elokuvaa. Sen sijaan Klaus Härön ihmisläheiset ohjaukset viehättävät keski-ikäistä minää. Postia pappi Jaakobille muistuttaisi anteeksiannosta ja sen tärkeydestä, että voi löytää oman paikkansa ja merkityksensä. Elokuva on lohduttava. Toisaalta Kujanpään ohjaama Pieni pyhiinvaellus tuo armon teeman vieläkin syvemmin esille. Oman syyllisyyden kohtaaminen ja vastuunotto, mutta samalla myös inhimillisyys ja anteeksianto ovat elokuvassa läsnä. Muistan kaukaa myös Annaleena Härkösen esittämässä Anna Liisaa Minna Canthin kirjoittaman näytelmän elokuvaversiossa. Upea kasvutarina sekin.
Oman ryhmänsä muodostavat elokuvat, joista ei välttämättä kertakatsomalla huomaa kaikkea. Aikaa on välillä vaikea hahmottaa, yhteydet pitää löytää erilaisten vihjeiden avulla. Genrenä näissä on scifi tai fantasia, jos elokuvia on pakko johonkin luokitella. Arrival, Butterfly effect, Mr Nobody, Pilvikartasto. Elokuvia ajasta, merkityksestä, yhteydestä. Kaikissa on teemana valintojemme merkitys, paitsi meille, myös ihmisille ympärillämme ja kauempanakin. Valinnat kertautuvat ja aika, jossa elämme on valintojen seurausta. Näissä elokuvissa viehättää teemojen lisäksi niiden rakenne. Se ei avaa kaikkea kerralla, ei ole liian helppo.
Takaumia ja muistoja sekä nykyaikaa sekoittaa myös Manchester by the Sea. Elokuva on puhdasta draamaa ja tekee sen hyvin. Kaunismieli taas on hienosti rakennettu kuvaus mielen järkkymisestä. Elokuvan keinoin päähenkilön mielen kummitukset näkyvät kaikille. Myös Isä, pääosissa Anthony Hopkins ja Olivia Colman, käyttää elokuvan keinoja tuodakseen hämmennyksen kokemuksellisesti katsojalle. Vai ottaisinko kuitenkin mukaani Tarkovskin Peilin? Minullahan olisi loppuelämä aikaa yrittää ymmärtää sitä. Yksi katselukerta ei todellakaan riittänyt. Kieslowskin väritrilogia puolustaisi paikkaansa myös, mutta se veisi kolmen elokuvan paikan. Entäpä jos ottaisin mukaani vain Sinisen?
Mutta entä jos olenkin miettinyt elokuvavalintaa väärästä kulmasta? Jos kysymys pitäisikin asetella enemmän siten, että mihin kuvittelen elokuvia tarvitsevani? Mihin niitä käyttäisin? Haluaisinko haaveilla, jolloin romanttiset aikuisten sadut tai helposti katseltavat draamat olisivat hyvä valinta? Haluanko palata elokuvien kautta johonkin ajanjaksoon elämässäni, löytää jonkun tietyn hetken ja muistella vaikka treffejä, joilla olin ja mitä elokuvaa katsoin silloin? Silloin valintana voisi yhtä hyvin olla Hiljaiset sillat kuin Tappava ase. Elokuvalla itsessään ei olisi merkitystä. Se olisi vain tapahtumien taustaa.
Vai haluanko elokuvista tuttuutta, turvaa, ennakoitavuutta, lohtua? Se, että tiedän, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan, on jotain aivan muuta kuin miten oikea elämä toimii. Elokuvaan tulee tuttuuden myötä kontrolli, ainakin näennäinen. Elämässä sitä ei ole. Aivan kuin olisin Kuutamolla -elokuvan päähenkilö Iiris Vaara (Minna Haapkylä), joka yrittää näennäistä elämänhallintaa toistelemalla ulkoaopittuja elokuvavuorosanoja. Pidän siitä, että elokuvat lainaavat toisiltaan ja hyvin tehty parodia on nautittavaa katseltavaa. Toisaalta se ansio ei aivan riitä viiden parhaan joukkoon.
Vai haluaisinko muistaa jotain siitä, millainen elämä oikeasti on? Siihen elokuva taitaisi vain olla aivan väärä keino. Sitäpaitsi se rajaisi pois joukon uskomattoman upeita animaatioelokuvia. Disneyn elokuvat ovat täynnä riipaisevan surun ja kasvun teemoja aina Leijonakuninkaasta Frozeniin. Oma lukunsa on Pixarin Inside Out, joka on paitsi tarina surun merkityksestä myös hämmästyttävän hienosti animaation keinoin toteutettu kuvaus mielen toiminnasta.
Entäpä jos lähestyisin asiaa lempinäyttelijöiden näkökulmasta? Tom Hanks on yksi parhaita, mutta Cast away ja Forrest Gump, Philadelphia, Vihreä maili, valinta olisi vaikea. Ja sama valinnanvaikeus olisi Tommi Korpelan kohdalla: Tummien perhosten koti, Miehen työ, Ikitie... näistä ehkäpä tuo viimeinen. Näyttelijänäkökulma ei pelastaisi minua valitsemiselta. Liian paljon hyvää näyttelijäntyötä ja hyviä elokuvia. Ja en vielä ehtinyt edes naisnäyttelijöihin, Salma Hayek Fridana tai Juliette Binochen rooli Englantilaisessa potilaassa. Pelkästään hyvien näyttelijöiden vuoksi en voisi elokuvaa valita. Ehkäpä siis kuitenkin menen tarina edellä.
Yksi elokuva oli kuitenkin sellainen, jonka ehdottomasti valitsisin mukaani. Olin nuoruusikäinen, kun elokuva julkaistiin ja se teki minuun jo silloin lähtemättömän vaikutuksen. Schindlerin lista on elokuvana samalla yksityiskohtaisen julma ja kuvauksellinen. Se sisältää kohtauksia, joita on lähes sietämätön katsoa ja kuitenkin mustavalkoinen kuva tekee siitä kaikesta vähän siedettävämpää, etäisempää. Äärimmäinen pahuus ja hulluus, ihmisten yritykset selviytyä mahdottomasta, elämä kuoleman leireillä. Elokuvasta löytyy vieläkin, useiden katselukertojen jälkeen, jotain uutta, sisäkkäisiä tarinoita. Se on elokuvallisesti hieno, inhimillisesti jossain kauhean ja kauniin välimaastossa. Ja jokin pakottaa katsomaan sen aina uudestaan, eikä vähiten elokuvan uskomattoman hieno musiikki. Lopun kohtaus Schindlerin juutalaisista sitoo tapahtumat todellisuuteen. Siinä kohtaa antaa anteeksi “puhumisen kameralle”, mikä yleensä rikkoo illuusion. Tässä illuusio ja todellisuus ovat sekoittuneet jo. Joukkotuho on totta ja edelleenkin se koskettaa.
Viiden elokuvan valitseminen olisi vaikeaa. Kävin keskustelua ystäväni kanssa hänen listastaan ja viiden elokuvan joukko olisi kummallakin erilainen. Se ei ole mikään yllätys. Mutta valintaperusteena tuntuisi olevan nimenomaan henkilökohtainen merkitys, ei elokuvan saama suosio, ei edes sen elokuvallinen hienous. Katsomme elokuvia lopulta monista syistä, kukin omistamme.