Mielen tiloja

Lähes neljä vuotta koulutusta on pian takana. Vääjäämättä lähestyvä valmistuminen saa ajatukset kahteen aikaan: menneeseen ja tulevaan. Vielä muistaa sen, miten aloitimme opiskeluamme koronan aikaan, maskit kasvoilla ja tutustuen toistemme hymyihin vasta vähitellen, varovaisesti. Innostus ja uuden oppimisen palo ajoivat kuitenkin eteenpäin. Edes junamatkat eivät tuntuneet tuossa kohdin niin pitkiltä kuin nyt.

Toisaalta tässä kohdin mietteet ovat myös jo tulevassa. Miten kaikkea kokemaansa voi hyödyntää ja mitä lopulta on tarttunut mukaan lukuisista seminaareista ja keskusteluista, myös seminaarien ulkopuolella? Vastaus ei ole itsestäänselvä ja tulevaisuuden suhteen on nöyrä olo. Neljän vuoden aikana olen ihmisenä ja ammatillisesti tullut tällaiseksi. Olen erilainen kuin tätä taivalta aloittaessani. Kaikki kokemani on minua muovannut. Olen kulkenut taas kappaleen matkaa, askeleitani ja tietä tunnustellen.

Psykoanalyytikkokoulutuksesta ei tule täydellisiä psykoanalyytikoita, vaan tämän tiiviin ja antoisan elämänvaiheen jälkeen olemme yhä keskeneräisiä, epävarmoja, jokainen omalla tavallamme rikkinäisiäkin. Saman keskeneräisyyden joutuu kohtaamaan myös terapian loppuessa. Tiivis mielen työ ei tehnytkään ihmisestä elämän vastoinkäymisille immuunia ja kaikkea tapahtumista ja tunteita tyynesti kohtaavaa. Sen sijaan terapia usein vie enemmän siihen, mistä voisi puhua ihmisyyden syvänä tiedostamisena. Oma inhimillisyys tulee katsottavaksi ja se nähdään todellisena, hyväksyen, keskeneräisyyden realiteettia vasten.

Teoriaseminaarien artikkelit ovat viimeisimmäksi vieneet meidät pohtimaan psykoanalyysin etiikkaa. Jane Kiten artikkeli vei suoraan kohti omia henkilökohtaisia syitä siihen, miksi on tehnyt tällaisen ammatinvalinnan. Tai enemmänkin, miksi on suostunut ja suostuu jatkuvasti katsomaan yhä uudestaan omaan mieleen, koska se on lopulta tärkein työkalu ja menetelmä. Freudin sanoin: “Kukaan analyytikko ei voi mennä pidemmälle kuin hänen omat kompleksinsa ja vastarinta sallivat.”

Kite lähtee ajatuksesta, että etiikka on mukana alusta alkaen. Etiikka on vastuuta alitajuisesta vaikutuksesta potilaisiimme ja siitä että he vaikuttavat meihin. Mutta miten voimme olla vastuussa jostain sellaisesta, josta emme ole tietoisia? Työskennellessämme suostumme siihen, että vaikka emme voi hallita tai tietää kaikkea, olemme silti vastuullisia. Kite tuo esille myös ajatuksen siitä, että vaikka mielellämme pitäisimme analyytikon ammatillisen puolen ja hänen persoonansa erillään, ajatuksena teoreettisesti suojata potilasta omalta vaikutukseltamme, samalla voimme evätä heiltä myös avun. Psykoanalyytikon persoona ei ole erillinen hänen ammatti-identiteetistään vaan siihen syvällä tavalla liittynyt. Psykoanalyytikko ei ole persoonaton menetelmän suorittaja, vaan läsnä sellaisena kuin on, tullen vuorovaikutukseen omana itsenään, ollen itse osa menetelmää.

Jos ja kun haluamme toimia eettisesti, emme voi väistää sitäkään, että meihin vaikuttavat työssämme monet henkilökohtaiset motiivit. Tietysti sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat itseltämme piilossa. Kuitenkin niin, ettei tässä kohdin voi koskaan tulla valmiiksi, vaan tavoittelee koko ajan jotain ideaalia, joka pakenee. Ei ole olemassa täydellisesti analysoitua ihmistä, eikä täydellistä analyytikkoa. On keskeneräisiä ihmisiä, joista ammattilaisella on vastuu siitä, että hän pyrkii tutkimaan omia tunteitaan ja motiivejaan niin, että potilaalla on turvallisessa vuorovaikutuksessa mahdollisuus yhdessä analyytikon kanssa taas tutkia omaa mieltään.

Kiten artikkeli vei väistämättä ajatukset myös siihen, että kuinka paljon on oikeastaan niinkin, että itse tarvitsee tätä työtä. Olenko valinnut analyytikkouden vai onko se valinnut minut? Onko eletty elämä kaikkine kokemuksineen vähitellen tuonut minut lähemmäksi sitä, mitä nyt teen työkseni ja mistä nautin? Vaikka koulutustie on pitkä, oppiminen ja ajattelu ei lopu uuteen ammattinimikkeeseen. Mitä enemmän on opiskellut, sitä syvemmin ymmärtää tietämättömyytensä samalla hyväksyen, että lopulta keskeneräinen on riittävän hyvä.