Mielen tiloja

Tilasin helmikuussa Jason Lepojärven uusimman kirjan Perjantailahja. Tuolloin sen lukeminen jäi. Ei siksi, ettei kirja olisi ollut hyvä, mutta aika ei ollut hyvä. Lomalla tartuin kirjaan uudestaan ja tiesin, että luen sen nopeasti. Ehkä ahmien, mutta haluan uskoa, että myös sisältöä ajatellen ja oikeastaan koko ajan kääntäen teologista termistöä omalleni, psykoanalyyttiselle kielelle. Mielessäni syntyi siis mielenkiintoinen vuoropuhelu kirjan ja ajatteluni välillä. Eikö se juuri ole yksi hyvän teoksen tunnusmerkeistä?

Lepojärven kirjoitustyyli on sekoitus asiaa ja huumoria, yleisiä (tai siltä kuulostavia) ilmauksia höystettynä itseironialla tyyliin “kaiken lainaan aina joltakin”. Lepojärvi kirjoittaa koukuttavasti. Sitä lukee mielellään, vaikka kaikesta ei olisikaan samaa mieltä. Klikkiotsikkomaista kikkailua ei tarvittaisi lainkaan, teksti kyllä toimisi ilmankin. Mutta opinpahan itsekin ettei ’horo’ ole vain alatyylinen ilmaisu naiselle, joka toteuttaa seksuaalisia halujaan ylitse moraalin rajojen vaan myös japanilaisten sotureiden käyttämä suojaviitta. Yhtä kaikki, teksti olisi kantanut myös toisenlaisella otsikoinnilla.

Artikkeli miesten ja naisten välisestä ystävyydestä herätti ajatuksia. Muistan itsekin katsoneeni elokuvan Kun Harry tapasi Sallyn ja voin täysin allekirjoittaa ajatuksen siitä, että ystävyys syntyy aidosti yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Silloin se ei katso sukupuolta, tai se ei ole pääosassa, vaikkei sitä luonnollisesti kaikilta osin voi sivuuttakaan. Lepojärven kuva Freudin ajattelusta sen sijaan pohjaa julkisuudessa usein esille tuleviin aiheisiin ja jää pinnalliseksi. Näille heitoille ei psykoanalyyttisenä psykoterapeuttina ollut niin helppo nauraa kuin joillekin toisille, ehkä aivan yhtä yleistäville. Lähinnä mieleni tekisi haastaa rakkauden teologia päivittämään tietonsa psykoanalyyttisestä ajattelusta tälle vuosituhannelle.

Esseet ovat eheitä kokonaisuuksia, mutta koko teoksen punaisena lankana kulkevat hyveet. Hyveitä sellaisenaan ei ole psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa, tai ei ainakaan äkkiä tule esimerkkejä mieleen. Oikeastaan hyveet ja paheet sinällään kuvaavat suhdettamme asioihin ja toisiin ihmisiin. Miten käytämme esimerkiksi valtaa tai miten kohtelemme meille tärkeitä ihmisiä? Mieleeni tulee vastuu. Jokaisella on vastuu tekemisistään, valinnoistaan, millaisia ratkaisuja tekee elämänsä ja itsensäkin suhteen. Ymmärsin, että samansuuntaisesti myös Lepojärvi asiaa hahmottelee teoksessaan. Alkoholi tai seksi itsessään ei ole ongelma, alholiriippuvuus tai uskottomuus kumppanille taas ovat. Ehkä oleellisin ero on siinä, että psykoanalyyttinen ajattelu ei arvota haluja tai viettejä hyviksi tai pahoiksi sellaisenaan, vaan ratkaisevaksi tulee ihmisen vastuu omista teoistaan. Teologia taas tarjoaa toisenlaista kulmaa siitä, miten hyve on tavoiteltava asia ja pahe, ehkäpä tässä kohdin voisi käyttää myös sanaa synti, on jotain sellaista, josta pitää pyrkiä pois päin.

Eniten odotin kirjan viimeistä osuutta Rakkaudesta totuuteen. Olen aiemmin tutustunut Lepojärven kirjoituksien erityisesti tähän puoleen ja pitänyt kovasti siitä, miten hän tuo tuoretta kulmaa asioihin, joista ei oikeastaan saisi puhua. Tai joista saisi puhua vain tietyllä tavalla, suvaitsevaisuudella, mitä ikinä termi suvaitsevaisuus kapeimmalla mahdollisella tulkintatavalla tarkoittaakaan. Useinhan se julkisessa keskustelussa vedetään yhtäläisyysmerkein Oikeiden Mielipiteiden kanssa. Siitä on dialogisuus, aito ihmettely ja asioiden ajatteleminen kaukana. Lepojärvi kuitenkin ajattelee ja kirjoittaa – suoraan. Kirjoituksien aiheena ovat mm. porno, alkoholi, kiroilu ja viimeisimpänä myös abortti (sitä olen itsekin käsitellyt blogissa https://piia.rantakokko.net/wp/vapaudesta-vastuuseen-syyllisyydesta-suruun/ ).

Esseessä Siveyden ori Lepojärvi viittaa myös C.S. Lewisin teokseen Suuri avioero. En voi välttää kääntämästä tämän teoksen ajatusta psykoanalyyttiseksi: Kun ihminen tiedostaa oman mielensä, myös sen piilotajuiset ristiriidat paremmin ja ymmärtää siten itseään enemmän, tulee mahdolliseksi luopua jostain sellaisesta elämää hankaloittavasta, jota aiemmin vaali osana itseään (Esseen esimerkin pieni mies, joka kantoi punaista liskoa olallaan.) Tämä siis vain esimerkkinä siitä, etteivät nämä asiat sinällään ole toisistaan kohtuuttoman kaukana ja on mahdollista keskustella, vaikka kieli olisi erilainen. Ehkäpä otan seuraavaksi lukuun jotain Lewisilta.

Vaikka Lepojärvi omien sanojensa mukaan on allerginen psykologisoinnille (ja ei kai kukaan kirjailija halua tulla määritellyksi vain kirjansa kautta) näkyy teoksessa myös kirjoittajan pyrkimys toteuttaa elämässään näitä hyveitä, joista kirjoittaa. Rakkaus puolisoa, perhettä, työtä ja elämää kohtaan kuuluvat kirjan sivuilta. Jopa niin, että se hetkellisesti herättää kateutta tuota rakastamisen taitoa kohtaan (kateus= tunne, joka kertoo toiveidemme suunnasta). Kaikeksi onneksi lopusta löytyy teologin kiteyttämänä myös armo: “Jumala on suurempi kuin suurimmat virheemme. Hän on armollinen, anteeksiannon Jumala.” Niihin tunnelmiin oli hyvä päättää Perjantailahja. Näin pyrkimys hyvään, keskeneräisyys ja armollisuus kuuluvat jännitteisesti yhteen.