“Myös mielikuvat olivat totta. Rakensimme itsemme toiveista, peloista, hylkäämisistä, haluista ja muistoista. Vaelsimme yksin kuvitelmissamme ja elimme niiiden varassa niin hyvin kuin taisimme.” (s. 164)
Joel Haahtelan uusinta teosta Yö Whistlerin maalauksessa voisi lähestyä monelta kulmalta. Kokonaisuutena pienoisromaani on kaunis ja lukukokemus sielua hoitava. Teksti soljuu ja tarinasta kumpuavat tunteet laveerataan yön sinisellä, rauhoittavalla ja levollisella. Päällimmäiseksi jää toivo, mutta siihen kuljetaan surun ja luopumisen kautta. Tähän kirjoitukseen olen poiminut Haahtelan teoksesta kaksi näkökulmaa, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa: Mielikuvien ja ulkoisten realiteettien suhde ja suhde erityiseen toiseen.
Kertojaääni on miehen, joka on vakuuttunut siitä, että kuolee pian. Viimeisenä tekonaan hän haluaa tehdä perhoskirjan vanhalla painotekniikalla ja tätä varten hän matkustaa toisen perhostuntijan ja -keräilijän luokse Pohjois-Englantiin. Erakoitunut Sergei toivottaa miehen tervetulleeksi.
Kirjeissään pidättyväinen ja vain perhosiin keskittynyt Sergei avaa elämäänsä miehelle kuin kertoen oman itsensä uudelleen. Ei voi olla ajattelematta, että näinhän usein aikuisiällä solmituissa ystävyyssuhteissa käy. Kummallakin on mahdollisuus kertoa itsensä uudelleen, ajankohtaisista lähtökohdista, ilman menneen painolastia tai historiaa valikoiden muistellen.
Tarinat, sekä miehen itsensä että Sergein, keriytyvät auki vähitellen. Kirjassa liikutaan ajassa, muistoissa ja mielikuvissa. Sergein elämän suuri rakkaus Olga piirtyy lukijan silmien eteen. Jotain ylimaallisen ihanaa on täytynyt olla tuossa yhteydessä, koska mielikuvat Olgasta ja hänen rakkaudestaan pitivät Sergein hengissä sodan vaikeina vuosina. Hän eli ja hengitti rakastettuaan varten, rakkauden varassa, ei Olgan vaan omansa.
Ensimmäinen törmäys realiteettiin tulee sodan päätyttyä, kun Sergei huomaa, että juuri Olgan asuintalo on pommitettu maan tasalle. Kuva kuolleesta rakastetusta seuraa kuitenkin mukana kaipauksena. Pahempi törmäys omien toiveiden ja todellisuuden kanssa tulee, kun hän kuulee Olgan olevan elossa ja naimisissa toisen kanssa. Se suistaa Sergein mielen raiteiltaan pitkäksi aikaa. Ja silti eläkevuosikseen Sergei on vetäytynyt maaseudulle, taloon, jonka yksi huone on vierashuone. Siinä ei vain ennen miehen tuloa ole asunut ketään. Huone on odottanut ja Sergei on odottanut, vuosi toisensa perään, Olgaa saapuvaksi.
Lopulta käy ilmi, että Sergein ja Olgan rakkaustarina loppui jo ennen sodan julmaa väliintuloa. Ehkä se päättyi, niin kuin nuoruudenrakkaudet päättyvät siihen, että kumpikin kasvaa, tulee enemmän omaksi itsekseen. Siitä huolimatta sodassa mielikuva Olgasta auttoi kestämään reaalista kauheutta. Se toimi ankkurina elämään, piti hengissä. Myöhemmin tästä mielikuvasta tulee elämää kapeuttava.
Suhde Olgaan on Sergein mielikuvissa olemassa ja todellinen. Silti jossain kohdin elämää rikastuttaneesta mielikuvasta on tullut lähes pakkomielle, jossa on jäljellä enää hyvin vähän sitä, millainen nainen Olga reaalisesti oli. Mielikuva ei kestä realiteettia ja siksi sitä täytyy suojella hinnalla millä hyvänsä. Sergeillä hinta on vetäytyminen ihmissuhteista, erakoituminen. Hän seurustelee enemmän kirjojensa ja muistojensa kanssa.
Vasta miehen tulo Sergein vieraaksi on askel kohti luopumista. Vierashuone majoittaa jonkun muun. Sergei juo parhaan viininsä jonkun muun kanssa. Ei kenen tahansa, vaan ystävänsä, mutta ei alkuperäisen kaipauksensa kohteen. Mies tuo vierailullaan todellisuuden ja ulkomaailman mukanaan.
Mies tuo Sergein taloon myös oman surunsa ja pysähtyneisyytensä. Hänen suuri tuskansa on äidin liukeneminen realiteettien tavoittamattomiin. Ja ajankohtaisena suruna on hyvän ystävän kuolema. Miehellä on ajatus, tai ehkä oikeammin varmuus, että hän kuolee pian. Hän valmistelee asiat hyvin ennen matkalle lähtöä. Jättää kuitenkin vielä takaportin paluulle, kupariset painolaatat asuntonsa työpöydälle. Miehellä on työ ja työkavereita, mutta läheiset ihmissuhteet ovat vaikeita.
Miehen suhteet ovat intohimoa vailla seuraavaa aamua tai jatkuvuutta. Hän ei kykene päästämään ketään todella lähelleen. Herääminen vieraasta asunnosta tavalliseen aamuun on kauheaa. Yö on mielikuvia ja intohimoa, aamu arkea ja todellisuutta. Nämä kaksi ovat erillään miehen elämässä. Mielikuvat ja todellisuus eivät kohtaa ja mies kulkee ääripäästä toiseen itselleenkin irrallisena.
Oikeastaan vain ystäväänsä Saaraan miehellä oli erityinen suhde. Kuinka paljon tämä suhde perustui molemminpuolisille mielikuville toisesta ja miten vähän reaalisia kohtaamisia oikeastaan vuosien varrella lopulta oli? Mutta toisilleen tärkeitä yhtä kaikki, pelastusrenkaana lupaus vastata toisen soittoon koska tahansa. Ilman muita lupauksia, ilman vaatimuksia.
Tulemme todeksi suhteessa toisiimme. Ja samalla jokainen kohtaaminen muuttaa meitä. Kannamme mielessämme merkityksellisiä toisia, joskus nämä mielemme kuvat ovat enemmän joskus vähemmän ulkoista todellisuutta vastaavia. Itsellemme tosia silti yhtä kaikki.
“Mutta yksilönä oleminen ei ollut todellista olemassaoloa vaan pelkkää fragmenttien kasaumaa, sillä ihminen oli luotu persoonaksi, ja persoonaksi saattoi tulla vain suhteessa toiseen, toisten ihmisten katseessa, yhteisössä. Vasta persoonaksi tuleminen oli todellinen syntymämme, vasta silloin tulimme siksi, miksi meidät oli tarkoitettu.” (s. 33)
Haahtelan kirjat, ei tämäkään, pyri mihinkään ratkaisuun. Kirjailija ymmärtää hahmojensa ristiriitoja, ei tuomitse tai moralisoi. Niin Sergeillä kuin miehelläkin oli syynsä takertua johonkin sellaiseen, jota voisi nimittää pakkomielteeksi. Ja niistä luopuminen, jotta jotain todellisempaa voi tulla tilalle, ei ole suoraviivaista tai helppoa. Kirjassa se käy myös konkretian kautta. Jotain uutta tulee vanhan tilalle kuin vaivihkaa.
Mielikuvat, mielensisäinen todellisuus, toiveet ja haaveet ovat parhaimmillaan, kun ne ovat rikastuttamassa elämää. Kun yön jälkeen tulee myös aamu ja arki. Ihmissuhteissa, erityisissä vielä enemmän, on aina kumpaakin. Sanotaanhan, että rakastuessa ihminen rakastuu siihen, mitä toinen on, mitä kuvittelee toisen olevan ja millainen ajattelee toisen silmissä itse olevansa. Rakkauden säilymiselle taas tärkeämpää on se, että todella opettelee tuntemaan toista ja uskaltautuu päästämään toisen lähelle ominta itseään. Että mielikuvat ja todellisuus kohtaavat myös päivänvalossa.
“Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyivät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin sai olla, vaikka ei koskaan katoaisi.” (s. 172)
Lainaukset ovat Joel Haahtelan kirjasta Yö Whistlerin maalauksessa, Otava, 2023
Hei, olipa kiinnostava ja pohdituttava kirja. Ajattelen, että omat sisäiset mielikuvat, haaveet ja ajatukset eivät useinkaan vastaa todellisuutta.Se ei haittaa , jos se ei rajoita elämää. Toiset tyytyy erakkouteensa, on helpompi elää omien kokemusten maailmassa, ulkopuoliset voivat murtaa sen kuplan jossa yksilönä viihtyy. Elämä on paljolti todellisuuden hyväksymistä. Sen hyväksymistä että toinen ihminen, lähimmäinen on erilainen, uskallanko päästää lähelle?
Olen itse kamppaillut asian kanssa, keneen oikeasti haluaa tutustua ja kuka on ja saa olla luottamuksen arvoinen. Rikkoontuuko suhteessa jos ei olekaan sellainen ihminen kuin luuli olevansa?
Taiteessa paljastaa itsensä, se on tie toisen sisäisen maailman näkemiseen. Siinäkin on mahdollisuus joutua ihailluksi tai torjutuksi. Ihmisellä kuitenkin on tarve kuulua johonkin, olla toisen ihmisen seurassa. Mielenkiintoinen kirja, kiitos avauksesta! Ehkäpä joku päivä luen
Hei Teija,
kiitos pohdinnoista! Joo, tuota ajatusta tavoittelin itsekin, että mielikuvat ovat rikkautta silloin, kun eivät valtaa liian suurta alaa, vie liikaa tilaa siltä, mitä ulkomaailma ja realiteetit ovat. Toisaalta aina voisi heittää kehiin myös filosofisen pohdinnan todellisuudesta. Jos määrittelisi sen aistein havaittavaksi ulkoiseksi, olisiko sokean todellisuus erilainen kuin näkevän? Entä millainen on vaikka herkästi aistivan ihmisen todellisuus? Mutta ehkäpä se, että siinä on riittävästi samaa, toisten kanssa jaettavaa.
Mutta uskaltaa päästää toinen ihminen lähelleen… Ehkäpä se on jollain tavalla aina prosessi, matka, liikkeessä. Ettei siinäkään voi tulla varsinaisesti valmiiksi ja silti sitä kannattaa tavoitella. Nimenomaan itsensä takia. Sillä, että päästää toisen ihmisen merkitykselliseksi ja tärkeäksi, on vaikutusta itseen.