Uncategorized

Minulla oli ilo aloittaa viikonloppu perjantaina ystäväni esikoisrunoteoksen julkaisutilaisuudesta. Lämminhenkinen tilaisuus viritti keskustelua taiteen tekemisestä ja taitelijuudesta, luovuudesta kai yleensäkin.

Siihen, että usein vielä hajanaiset kirjekuorille kirjoitetut ajatukset päätyvät käsinkosketeltavaksi kauniiksi teokseksi, on pitkä matka. Konkreettisen vaivannäön lisäksi taiteensa kanssa esille tuleva ihminen tekee mielessään työtä. Ja se julkaisukynnys on usein konkreettistakin korkeampi. Sen taitaa tietää jokainen, joka kirjoittaa, maalaa, luo vain itselleen. Joskus odottaen sopivaa aikaa, jota ei oikein koskaan tunnu tulevan ja toisinaan taas hyvin tietoisena siitä, ettei aio tuoda luovuttaan esille. Siitä vain itse salaisesti nauttien.

Mutta mitä on taide, taiteilijuus? Kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi? Onko se identiteetti vai riippuvainen muodollisesta koulutuksesta tai julkisesta tunnustuksesta? Onko taiteilija ihminen, joka luo omaksi ilokseen, ilman aiettakaan tulla esille oman luovuutensa kanssa vai vaatiiko taide tuotoksen lisäksi kohtaamisen yleisön kanssa? Eli että taide tulee todeksi, kun luovuuden hedelmä asetetaan tarjolle, esille, otettavaksi ja nautittavaksi.

Jossain mielessä tekisi mieleni puhua luovuudesta ja taiteesta erillisinä asioina ja ilmiöinä, luovuuden ollessa jotain sellaista, jota on kyllä ihan jokaisessa. Perheen äiti on luova, kun hän huomatessaan lapsen kavereiden olevan ruoka-aikaan vieraina, lisää keittoon ylimääräisen pussin keittovihanneksia ja pari perunaa. Tai kun työmatkapyöräilijä huomaa tietyökyltin tavanomaisella reitillä ja valitsee toisen tien päästä kohteeseen. Yritän sanoa, että luovuudessa on kyse jostain lopulta aika arkisesta. Luovuus on mielen joustavuutta, kykyä luoda uusia ratkaisuja, tehdä uudella tavalla. Tällaista arjen luovuutta löytyy, jos mielessä on riittävästi tilaa ajatella, tilaa uusille ratkaisuille.

Entä sitten taiteen ja luovuuden eroista. Voisiko taidetta ajatella luovuuden tuotteena, joka hakee kohtaamista, kohdetta, yleisöä? Joskus kuviteltua joskus todellista. Ja jos tällä luovuudella tai sen tuotteella on mielessä vastaanottaja, tulee näyttämölle myös se haavoittuvuus, joka todellisen itsen esilletuomisesta tulee. Onhan aina riski astua esille, toisten katsottavaksi, koska ei voi varmuudella tietää, miten katsotaan. Ja vaikka luovuuden tuotteen ja tekijän välille ei voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, lopputulemassa on aina mukana tekijä. Sillä yksikään kirja ei synny ilman mielessä syntyneitä lauseita. Yhtäkään taulua ei maalata ilman mielessä olevia kuvia.

Samanaikaisesti voidaan sanoa, ettei kirjailijan kirja kerro kirjoittajansa konkreettisestä elämästä vaikka olisi kirjoitettu minä-muodossa. Ja toisaalta kirjoittajansa sisäisestä todellisuudesta, koetuista tunteista, ajatuksista, mielikuvista, se kyllä kertoo. Sillä lauseet eivät synny tyhjiössä. Sillä tavoin jokainen taiteilija, alasta riippumatta, laittaa teokseen itseään. Siitä syntyy kohtaaminen. Se tekee taiteesta sellaista, että se herättää tunteita. Ja sitä on myös otsikon lupailema häpeänuorallatanssi.

Taiteessa, tavallaan, joka kerran esille tullessaan laittaa luovuutensa tuotteen lisäksi myös itsensä näkyville. Väitän, että näin on aina, vaikka taiteilija tietoisesti välttäisi julkisuutta tai esilläoloa. Hän on jo esillä, katsottavana, taiteensa kautta. Ja näin aina alttiina sille, että herättää tunteita ihmisissä, jotka taidetta käyttävät. Ja oikeastaan voisi ajatella, että se on hyvän taiteen edellytys. Taide herättää vastaanottajassa jotain.

Mitä enemmän tulee ikää sitä vähemmän on sietoa teoksille, joissa tällaista kohtaamista ei tapahdu. Ainahan kyse ei ole teoksesta vaan vastaanottajasta, mutta nykyään kirja tai elokuva voi jäädä myös kesken, jos se ei tavoita. Jos ei synny kokemusta siitä, että tulee kosketetuksi, tunteet liikkuvat, ihastus tai vihastus -tunteella itsessään ei niinkään ole väliä. Olen esimerkiksi katsonut paljon myös elokuvia, jotka herättävät vaikka inhoa. Kevyt viihde taas sopii lähinnä aivojen nollaamiseen ja neulomisen taustalle.

Entäpä sitten, jos tuo taiteessaan esille jonkin henkilökohtaisen kokemuksen? Lukijana tai kokijana osaa arvostaa sitä, että teos tuodaan esille sellaisessa muodossa, että jostain yksityisestä tulee riittävän yleistä niin, että sen on mahdollista tulla vastaanototetuksi. Että siinä voi löytää tarttumapintaa. Yksityisissa kokemuksissa on kuitenkin kyse aina kaikille yhteisistä inhimillisistä tunteista. Näin taiteen kokijana on mahdollista löytää jotain yhteistä, jotain mihin liittyä, tulla kosketetuksi.

Taiteilijuus on siis koko ajan häpeänuorallatanssia, jossa toisella puolella on vaara, että tulee paljastaneeksi liikaa, liian henkilökohtaisia tunteita ja vastaanottaja kokee kiusaantuvansa, torjuu, hämmentyy. Toisella puolella on taskulämmin, mitäänsanomaton, liian yleinen, liian suojattu ja suojautunut. Se ei kosketa ketään, on vain “ihan kivaa”.

Pelkkä mekaaninen taito ilman eläytymistä ei juuri kosketa. Laulajan äänen hetkellinen särkyminen, näkymä haavoittuvuudesta, päästää kosketuksiin jonkin syvemmän kanssa. Yksityinen ja yleinen taiteessa on taitoa tuoda sisäinen maailma ja sen sävyt toisten esille sellaisessa muodossa, että voi tulla vastaanotetuksi ja herättää jotain toisessa. Taide tulee todeksi jaettuna kokemuksena.