Opiskelujen myötä suunnistamisesta itselle vieraassa kaupungissa on tullut säännöllistä huvia. Kun useampi vuosi on takana voi jo hiukan, ainakin salaisesti omassa mielessä, olla tyytyväinen siitä, että osaa lyhimmän tai nopeimman reitin tärkeimpien kohteiden välillä. Ja jos haluaa jännitystä elämään, voi aina valita itselleen hiukan oudomman kadun.
Olen huomannut, että olen kaupungissa mikrosuunnistaja. Minulla ei ole aavistustakaan, onko termi millään tavoin oikea, virallinen vielä vähemmän, mutta minulle se tarkoittaa sitä, että löydän reitit, yleensä molempiin suuntiin, seuraamalla pieniä vihjeitä. Milloin kyseessä on mielenkiintoinen kivijalkakauppa tai kahvila tai tietynvärinen talo. Joskus joudun tarkistamaan suuntani maamerkeistä: pidä rautatieasema takana ja säätytalo oikealla. Jos näet Uspenskin katedraalin, olet jo liian pitkällä.
Sama tapa toimi yllättäen myös täysin vieraalla maaperällä, Lontoossa. Kerran kuljettu reitti onnistui myös toiseen suuntaan, jos oli pitänyt silmät auki. Usein omat kiinnekohdat eivät olleet samoja kuin muilla. Mutta muistamista auttoi se, että yksityiskohta erottui jollain tavalla omasta havaintovirrasta. Se herätti kiinnostusta, huomion ja jäi mieleen. Siksi siihen saattoi palata myöhemminkin, toisesta suunnasta tarkastelemaan samaa asiaa.
Suunnistamisen mielikuva sopii hyvin psykoanalyysiin tai terapiaan, jossa on tarkoitus seurata toista ihmistä hänen mielenmaisemassaan kulkien niitä polkuja, joita hän kulkee edellä. Olen usein keskusteluissa vastaanotollani olevan ihmisen kanssa verrannut yhteistä työskentelyä matkan tekoon. Joskus roadtrippiin, jossa ammattilainen on kuskin piilotajunnan assistentti lukien karttaa parhaan taitonsa mukaan tai joissain kohdin vain pysyen mukana tiukoissa kaarteissa. Joskus taas työskentely on kuin vaeltamista, jossa se, joka määrään suunnan ja tahdin menee edeltä. Ammattilaisena pidät perää ja tarvittaessa autat, kun tulee vaikea kohta, jossa eteneminen on haastavampaa.
Kaupunkisuunnistus herätteli minua miettimään omaa suhdettani yksityiskohtien havaitsemiseen ja toisaalta laajaan kuvaan. Ehkäpä mielikuva taittuisi psykoterapiatunnin sisällön havaitsemiseksi ja sen suhteuttamiseen laajempaan teoreettiseen näkökulmaan. Ymmärrän toki, että molempia tarvitaan. Jos antautuu etenemään vain katunäkymä kerrallaan, voi jossain kohdin havaita olevansa kaukana sieltä, missä kuvitteli olevansa. On niinkin joskus käynyt.
Toisaalta jos liiaksi tuijottaa karttoihin tai karttasovelluksiin, voi havaita pyörivänsä ympyrää navigaattorin toistellessa “kohteesi on edessä oikealla” ilman, että todella nostaa katseensa, havainnoi ympäristöään ja näkee sen, mihin on menossa. Siitäkin on viime reissulta kokemusta. Turhautuminen on tuoreessa muistissa, vaikka jälkikäteen oma sokea luottamus navigaattoriin myös huvittaa.
Jouhevinta kulku on silloin, kun voi aluksi tarkistaa suunnan, painaa mieleensä joitain maamerkkejä, joiden mukaan voi matkan aikana suuntaa tarkistaa ja sen jälkeen voi kulkea myötäillen tilanteita, joita matkalla tulee vastaan. Jos punaiset valot blokkaavat kulun yhteen suuntaan, voi olla tarvetta ylittää katu toisesta kohtaa.
Ehkäpä jotain samankaltaista on teorian suhteessa tunnin kulkuun. Taustalla on jotain, josta voi tarkistaa tarvittaessa suuntaa, tai ainakin katsoa matkan jälkeen, mihin on päätynyt. Ja tunnilla kuljetaan yhdistelmällä tilanteenlukutaitoa ja intuitiota. Mennään sinne, mihin matkakumppani kulloinkin vie, niihin maisemiin, joita hän haluaa näyttää. Luottaen, että ehkäpä ne yksityiskohdat auttavat lopulta palauttamaan mieleen myös kuljettua reittiä ja suhteuttamaan sitä kaikkea kokonaiskuvaan.
ps. Blogin kuva on Lontoon Freud-museosta. Historian tunteminen on oleellinen osa nykypäivän ymmärtämistä.