Uskallusta ponnistaa omille siivilleen

Perjantai oli tunteikas päivä. Kuvataiteilijaystävälläni oli näyttelyn avajaiset. Näyttely on hänelle ensimmäinen kotikulmilla ja siksikin jännittävä. Olen saanut vierestä seurata prosessia siitä, miten ilmaisun tarve, palo, lopulta vie voiton tarpeesta suojautua ja jäädä mukavuusalueelle. Miten lopulta voi uskaltaa laittaa myös itsensä esille, seistä taiteensa takana. Ja olen ystävästäni äärettömän ylpeä. Kuvat ovat puhuttelevia ja taidokkaasti luotuja. Niillä on tarina, jota katsojana kertoo mielessään vielä näyttelystä lähdettyä. Näyttely ja sen tunnelmat saivat minut ajattelemaan luovaa prosessia enemmänkin.

Luova prosessi on herkkä ja haavoittuvainen. Näin kevään korvilla sitä voisi verrata pienten siemenien itämiseen ja kasvuun. Tarvitaan hyvä ilmava maaperä, johon asettua ja kasvattaa juuret. Tarvitaan riittävän tasaiset olosuhteet, että pieni taimi saa rauhassa vankistua. Hoitoa pitää olla sopivasti, ei liikaa. Ja jossain kohdin koulitaan, erotellaan yksilöksi, annetaan enemmän tilaa kasvuun ja vahvempaa multaa, lannoitteitakin. Kasvu tapahtuu kiirehtimättä, omalla ajallaan ja jokaiselle ominaisella tavalla. Sitä ei ulkopuolelta voi hallita. Voi yrittää vain luoda hyvät olosuhteet. Mutta toisaalta on niitä voikukkia, jotka vastoin kaikkia odotuksia kasvavat lähes asfaltista. Ainahan alku ei ole kovin optimaalinen. Onko sisäinen ilmaisun tarve joskus vain niin voimakas, että ulkoiset olosuhteet tulevat toisarvoisiksi?

Mikä saa tai joskus jopa pakottaa ihmisen tulemaan esille oman luovuutensa kanssa? Kuinka paljon on merkitystä toiveella tulla katsotuksi hyvin silmin, arvostavasti? Kuinka paljon taide on sen etsimistä, kuka oikeastaan on? Ja kuinka paljon vain omat sisäiset mielikuvat vaativat tulla esille kuvina, tekstinä, musiikkina – minkä tahansa kanavan luovuus löytääkään? Kuinka paljon sisäiset tarinat etsivät toisesta kuuntelijaa?

Entä luomisen vimman ja taidon, harjoittelun, opettelun suhde. Onko kirjan kirjoittamisesta haaveilevan ihmisen toive turhuutta niin kauan kuin sille ei ole taidollista pohjaa vai kantaako toive eteenpäin, läpi tylsien kielioppisääntöjen ja kirjoittajakurssien? Voiko maalata, jos ei osaa? Vai ennen kaikkea, jaksaako opetella, jos on todella halu ilmaista itseään niin, että myös muut voisivat sitä ymmärtää.

Tiedon oppii lukemalla, taidon tekemällä. Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi, täytyy kirjoittaa, paljon. Jos haluaa tehdä grafiikkaa on lähdettävä liikkeelle perusteista, piirtämisestä ja sen jälkeen opiskeltava vaativaa tekniikkaa tunti toisensa jälkeen. Jos haluaa hallita instrumenttinsa hyvin, on siihen tutustuttava kunnolla, opeteltava sen ominaislaatu. Viimeinen pätee sekä soittamiseen, että psykoterapiaan. Psykoterapiassa instrumentti on ihminen itse. Kuinka soit, on paljon kiinni myös siitä, millä tavoin itsesi tunnet.

Mutta pelkkä taito tai tekniikka ei riitä. On uskallettava laittaa tekemiseensä intohimoa ja ennen kaikkea, on uskallettava olla läsnä koko vapisevasta sielustaan. Ja ehkäpä juuri virheet tekevät taiteesta inhimillistä. Se on tarttumapintaa jollekin omalle kokemukselle. On laulajia, joiden esitys jättää kylmäksi, jotain jää puuttumaan – ehkä se särö. Ja on kuvataidetta, joka kaikesta teknisestä taidokkuudesta huolimatta, ei herätä itsessä mitään. Ne ovat niitä “ihan kivoja”, haaleaa, laimeaa, vaisua.

On tietysti paljon luovuutta, joka ei koskaan tule esille, ehkä kenellekään. Pöytälaatikkorunoilijat ja suihkulaulajat nauttivat luovuudestaan itse. Ehkä haaveilevat mutta viimeinen uskallus tulla näkyväksi tai uskaltautua siihen prosessiin, että katsotaan ja myös arvioidaan, jää puuttumaan. Silloin ei voi koskaan tietää, millaisen vastaanoton olisi saanut, mutta voi ainakin mielessään helliä ajatusta, että ehkäpä jotain suurta olisi tapahtunut, jos vain olisi uskaltanut.

Onneksi on niitäkin, jotka uskaltavat. Kuvassa on Aino-Maija Nikulan grafiikka Ponnistus! Siinä harakanpoika valmistautuu testaamaan siipiään. Aino-Maijan grafiikkanäyttely Elämisen ja olemisen kuvia on avoinna koko helmikuun Galleria 33, Oulussa.