Etätyöterveiset

Tässä ollaan, mihin ei koskaan kuviteltu joutuvamme. Pandemia on saanut koko maailman polvilleen, eikä kukaan ole sen vaikutuksilta suojassa. Ulkoinen uhka iskee jokaisen arkitodellisuuteen jollain tavoin. Jos pystyisitkin suojautumaan uutisilta, mikä ajoittain voi olla erittäin tarpeellista, niin silti se näkyy katukuvassa, kaupassa ja esimerkiksi erilaisten palveluiden saatavuudessa. Myös psykoterapeuttina on tämän kevään kuluessa joutunut useaan otteeseen miettimään omia tapojaan tehdä töitä. Aluksi tulivat Kelan suositukset etätyöstä, sitten sairaanhoitopiirin ohjeet. Oli tiukempia ohjeita ja taas vähän takaisin vetoa. Riskien arviointia lähiterapian suhteen on joutunut tilanteen muuttuessa koko ajan tekemään uudestaan, myös yleisiä säädöksiä ja epidemian etenemistä seuraten.

Tätä kirjoittaessani olen tehnyt jo päätöksen etätyöhön siirtymisestä kaikkien terapioiden kohdalla. Se ei psykoanalyyttiselle yksilöterapeutille ole mikään itsestäänselvyys -onhan fyysinen, ruumiillinen läsnäolo tärkeä osa terapian asetelmaa. Ajatus videovälitteisestä työskentelystä herätti itsessäni lähtökohtaisesti sekä jännitystä että voimakasta muutosvastarintaa. Miten tätä työtä voi tehdä jonkin välineen kautta? Olkoonkin, että nykyään videopuhelut ja -palaverit ovat monella alalla jo arkipäivää. Tätä ennen en ollut kyseisen tekniikan kanssa kovinkaan tuttu. En ole sitä sukupolvea, joka on puhunut videopuheluita. Kännykätkin tulivat yleisiksi vasta, kun olimme jo opiskelijoita.

Terapian toteutuminen etäyhteyden varassa on kuitenkin tässä tilanteessa se tapa, miten ylipäätään voin työtäni tehdä. Ja tästä mahdollisuudesta on syytä olla myös kiitollinen. Ensimmäisten etätyöpäivien jälkeen olin tavallista väsyneempi. Nyt kun poikkeusoloja on takana jo enemmän, on tähänkin muutokseen jollain tavalla vähitellen sopeutunut paremmin. Epämukavuusalueella mennään toki edelleen vahvasti, mutta toisaalta tämä on antanut myös mahdollisuuden eri tavalla kuulostella terapia-asetelman kautta esiin tulevia kysymyksiä ja tunnelmia. Lähtökohtaisestihan psykoanalyyttisessa terapiassa kaikki on tarkastelun kohteena, niin myös terapian toteutumisen ulkoiset puitteet. Siinä mielessä muutos videovälitteiseen terapiaan on muutos, ei sen enempää eikä vähempää ja sitä voidaan tarkastella juurikin siitä kulmasta, mitä se tuo mieleen. Onko etäyhteyden ajoittain nykivä kuva tai katkeileva puhe verrattavissa vaikka vastaanottohuoneen viereisellä tiellä kulkevaan tiekoneeseen tai kerrostalossa naapuriin, joka tekee remonttia? Jotain joka häiritsee kahdenkeskisyyden tunnelmaa, tuo ylimääräisen elementin mukaan ja kyllä -voi ärsyttää siinä kohdin aika tavalla.

Videoyhteydessä on toki omat haasteensa. Osan siihen tuo käytetty tekniikka ja yhteys. Jos se ei toimi toivotulla tavalla, on se häiritsevä ja vaikuttaa myös vuorovaikutukseen. Enemmän joutuu myös itse kiinnittämään huomiota siihen, että viesti tavoittaa. Että pystyy tuomaan esille sen, mitä tarkoittaa, vaikka vuorovaikutuksen nonverbaaliset puolet, fyysinen läsnäolo ei samalla tavalla välity videon kautta. Toisaalta videovälitteisyys tuo toisen myös eri tavalla lähelle. Itse katselen kuvaa tabletin tai välillä kännykän ruudulta ja siinä kuva, minkä itsestä välität ja mitä näet toisesta on itse asiassa myös lähempänä kuin vastaanotolla, jossa konkreettista etäisyyttä on parikin metriä. Eli mielenkiintoinen ristiriita on siinä, että yhtäaikaa emme ole samassa tilassa ja kuitenkin kuva toisesta tulee lähemmäksi. Myös kuuntelemisessa on pakko olla tarkkaavaisempi, kun ei voi samalla tavalla saada tukea ei-kielellisestä olemisesta. Se ei välttämättä ole pelkästään huono asia. Onpa mieleeni tullut myös se, millaista olisi tehdä terapiaa pitkiä aikoja kokonaan kuuloaistin varassa. Pakottaisiko se vielä enemmän terävöittämään tarkkaavaisuutta? Satunnaisista puheluista minulla toki on jonkin verran kokemusta jo aiemminkin.

Toisaalta siis mietin videovälitteisen terapian etäännyttävää elementtiä ja toisaalta mieleeni on tullut sekin, että antaako se jossain kohdin mahdollisuuden ja tilaa kertoa tunnelmiaan myös vapaammin, juuri siksi, ettemme ole konkreettisesti samassa tilassa. Eli voisiko videovälitteisyys edesauttaa analyyttisen tilan syntymistä? Itsehän teen perinteistä psykoterapiaa, kasvotusten. Ja vaikka vastaanotollani on mahdollista kääntää tuolia haluamaansa suuntaan tai katsoa halutessaan vaikka ikkunan maisemia, niin voiko se, ettemme ole samassa huoneessa antaa tarvittavan etäisyyden, että oman mielensä sisältöjä voisikin tuoda tavanomaista rohkeammin esille? Tämä on ehkä asia, joka tässä viikkojen kuluessa selviää vähitellen.

Ajattelen myös niin, että tämä muutos työskentelyssä tarkoittaa varmasti eri ihmisten kohdalla erilaisia asioita. Aivan samoin kuin ei ole kahta samanlaista terapiaa, jokainen suhtautuu tähän omista lähtökohdistaan käsin. Muutos on kaikille yhteinen nimittäjä. Miten se keneenkin vaikuttaa, on varmasti kiinni monista asioista: edeltävästä yhteistyöstä, terapian vaiheesta ym. Väistämättä joudumme opettelemaan erilaista tapaa olla yhteydessä. Se on parhaimmillaan yhteinen jaettu kokemus, yhteinen haaste.

Ulkoinen uhka pandemian muodossa on myös toisaalta jaettu ja yhteinen kokemus. Mutta vaikka ulkoinen realiteetti on kaikille sama, ovat sen vaikutukset jokaiseen hyvinkin henkilökohtaiset. Se, mitä mieleemme nousee tässä kohdin, on aina myös oman mielemme luomus. Ja näiden kahden asian erottamisessa myös psykoterapeutti joutuu tekemään itsensä kanssa töitä. Käytännössä tämä tarkoitti konkreettisesti sen pohtimista, että missä vaiheessa on kaikkien kannalta järkevää ja elämää suojelevaa siirtyä etäyhteyden päähän. Koska ulkoisen realiteetin kieltämiseen on erityisen suuri houkutus silloin kun taistelee omien sisäisten uhkakuvien kanssa. Ikäänkuin myrskyävällä merellä hukkumisen voisi välttää vain kuvittelemalla olevansa rannalla sen sijaan, että pitäisi pelastusliivit päällä, ilmoittaisi sijainnin ja suuntaisi kohti lähintä rantaa. Oman pienuutensa vain joutuu tässä kohdin hyväksymään. Tämä tuhannen rutto vaikuttaa minuunkin, halusinpa tai en.

Toivon todella, että jo syksyllä voisimme puhua tästä ajasta jonakin sellaisena, jonka ylitse pääsimme. Tuoko tämä omiin toimintatapoihini muutoksia? En tiedä. Toisaalta haluaisin ajatella niinkin, että poikkeusaikana on poikkeukselliset tavat toimia. Mutta samalla mietin, että olenko jatkossa rohkeampi käyttämään etäyhteyden mahdollisuutta vaikka silloin, jos terapia ei pakottavista syistä voi toteutua kasvotusten? Näitä asioita joutuu puntaroimaan. Selvää on jo nyt, että arvostukseni etätyötä tekeviä kollegoja kohtaan on noussut. Jos kuvittelinkin sitä jossain kohdin helpommaksi tai keveämmäksi, olen joutunut tarkistamaan käsityksiäni. Ajattelen, että päinvastoin läsnäolon välittäminen toiselle silloin kun fyysistä läsnäoloa ei ole, on todellista työtä. Jatkuvuuden tunteen, luottamuksen ja hyvän yhteistyön ylläpitäminen vaatii paljon psyykkistä työtä ruudun molemmin puolin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *