Kuoleman, rajallisuuden, elämässä jo syntymästä läsnä olevan ajan, sen alkamisen ja päättymisen teema, on ollut mielessäni jo pidempään. Sitä ei ole helppo lähestyä vaikka on täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Aiheelta mielellään suojautuu ja siksikin kirjoittaminen on aina siirtynyt. Hakulisen ja Loirin kuoleman jälkeen jäin miettimään perintöä, minkä kukin itsestään jättää, oli taiteilija tai ei. Minkälainen joutsenlaulu jää jälkeen? Mistä meidät muistetaan? Mistä minut muistettaisiin? Ja mikä lopulta olisi tärkeää? Twitterissä taas silmiini sattui hautakivikirjoituskeskustelu: Mitä itse toivoisit hautakiveesi laitettavan? Pekka Saurin twiittaama “Kiitos” jäi koskettavana mieleen.
Mutta tämä aihe on ollut mielessä jo pidempään silloinkin, kun ensimmäiset uutisoinnit uudesta mahdollisesti tappavasta kulkutaudista levisivät mediassa. Silloin kulma oli käytännöllinen: Jos kuolen, miten olen hoitanut asiani niin, että turvaan jatkuvuuden työni, potilaideni hoidon suhteen. Tämä asia oli esillä myös Psykoterapiasäätiö Monasterin koulutuspäivillä viime viikonloppuna. Päivien otsikko “Ruumiillisuus osana, rajallisuus kohtalona” vei meidät pohtimaan ruumiillisuutta, omaa kuolevaisuuttamme sekä rajallisuutta myös suhteessa ympäristöön. Koulutuspsykoanalyytikot Henrik Enckell ja Leena Björklund olivat aiheista luennoimassa. “Ruumis psyykkisessä kärsimyksessä ja terapeuttisessa suhteessa” oli Enckellin luennon aiheena perjantaina. Lauantaina Björklund luennoi otsikolla “Ruumiillisuus ja rajallisuus – ajankohtaisia ja ainaisia teemoja”. Hyvällä tavalla nämä kaksi päivää, luennot, case-esitykset, elokuva ja käyty keskustelu nivoutuivat yhteen ja oma ajatustyö jatkui vielä päivien jälkeenkin. Heräävät ajatukset ovat merkki siitä, että aihe koskettaa, käy kohti.
Elämän alkumetreiltä lähtien olemassaolomme on ruumiillista. Aistit toimivat jo kohdussa ja varsinkin viimeiseltä raskauskolmannekselta syntyy muistijälkiä. Tätä on tutkittu mm. loruttelemalla ja laulamalla kohtuvauvalle ääneen jo ennen syntymää. Tuttuus on voitu osoittaa syntymän jälkeen. Ei ole myöskään olemassa psyykea ilman ruumista. Näin olemme syntymästämme lähtien tai käytännössä jo ennenkin sitä, sidottuja ruumiilliisuuteen, aistivaan, toimivaan ja samalla rajalliseen.
Sen, minkä virsi 611 sanoittaa seuraavasti: “Käyn aina kohti kuolemaa, jos minne tieni kulkee.Se kerran minut saavuttaa ja hautaan minut sulkee”, sanoo Lucky -elokuvan Howard (David Lynch) hiukan toisin sanoin puhuessaan kilpikonnastaan: “Jo syntymästään lähtien se kantaa mukanaan kotiaan ja siitä tulee lopulta myös sen ruumisarkku.” Kuolema on läsnä elämässä jo syntymästämme lähtien. Emme pääse pakoon rajallisuuttamme, ruumiimme muutoksia, vanhenemista. Näitä teemoja Lucky -elokuva upealla tavalla lähestyi. Mainittakoon vielä, että se jäi pääosaa näytelleen Harry Dean Stantonin viimeiseksi elokuvaksi. Valkokankaalla näemme miten fallinen uho, uhittelukin kohtaa realiteetit, lähestyvän kuoleman. Elokuvan yksi koskettavimmista kohdista on Luckyn kommentti nuorelle tarjoilijalle. “Minua pelottaa”, hän sanoo. “Minä tiedän”, tarjoilija vastaa. Toisaalta elokuvan myötä vahvistuu myös ajatus siitä, että kuolema itsessään on inhimillisen ymmärryksemme saavuttamattomissa ja siltä siksikin suojautuu, kukin tavallaan.
Koulutuspäivillä esiin tullut ajatus siitä, miten suhteen omaan ruumiiseen voi ajatella heijastavan objektisuhteita ylipäätään ja vielä lisäksi, miten tämä kaikki voisi heijastua myös suhteessa ympäristöön, tuntui todelta. Onko ruumiini minulle palvelijan (tai joskus jopa orjan) asemassa vai voinko suhtautua ruumiiseeni, sen tarpeisiin lempeällä myötätunnolla silloinkin, kun joku kohta “oikuttelee tai juilii”. Onhan noissa ilmaisuissa sisäänrakennuttuna ajatus jonkun omalakisuudesta, hallitsemattomuudesta tai vain yksinkertaisemmin, erillisyydestä. Miten suhtaudun silloin, kun ruumiini tarpeet eivät kohtaakaan omia toiveitani? Olenko säälimätön piiskuri vai voinko kuunnella toista ja huolehtia toisesta? Ja tämä sama laajennettuma myös ympäristöön, ympäröivään todellisuuteen, luontoon ja luonnonvaroihin. Otanko tarvitsemani piittaamatta siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu?
Winnicott puhui depressiivisestä positiosta ja siihen liittyvästä korjaavasta, spontaanista eleestä. Kun vauvan tuhoavat impulssit tulevat äidin puolelta riittävästi vastaanotetuiksi ja äiti ei todellisesti tuhoudu, syntyy vauvan mieleen vähitellen mahdollisuus myös syyllisyyteen ja sitä kautta korjaamiseen. Mutta tässä yhteydessä se tarvitsee pohjalleen sen, että vauva voi ensin riittävästi tuoda esiin myös tätä tuhoavaa impulssiaan ja että vauvan tarve kuitenkin seuraavassa hetkessä otetaan vastaan aina uudestaan. Näin mielikuvissa tuhottu ei todellisesti tuhoudu ja syntyy mahdollisuus korjaamiseen, huolenpitoon ja vähitellen myös erillisyyteen. Jos ihminen kuitenkin toimii suhteessa omaan ruumiiseensa kuin pieni vauva äitiinsä, vain omien tarpeidensa ja niiden tyydyttymisen pohjalta tai jos sama toistuu suhteessa ympäröivään luontoon, ollaan enemmän sen äärellä, palautuuko jo tuhottu? Milloin korjaava, spontaani ele onkin jo myöhässä?
Rajallisuuden kautta tulemme taas kohti toivon näkökulmaa. Milloin on epärealistista olettaa, että selviää ruumiillisesta sairaudesta ja samalla kuitenkin pitää toivoa yllä? Mihin asti voimme jatkaa luonnonvarojen säälimätöntä riistämistä, lajien tuhoamista ikään kuin olettaen, että luonto korjaa itseään, ei todellisesti tuhoudukaan? Jos emme pidä huolta ruumiistamme tai ympäristöstä, jossa elämme, voimmeko vain toivoa loputtomiin? Ja toisaalta, jos meillä ei ole toivoa, mitä meille jää?
Jos olet murtanut jalkasi, et saa sitä kuntoon vain kovasti toivomalla. Jalkaa täytyy aktivoida, kivun rajoissa, ammattilaisten ohjeiden ja avun mukaan. Ja pohjalla on oltava jokin ajatus siitä, että tällä kaikella on merkitystä. Että jossain kohdin tilanne paranee, että tässä on toivoa muutokseen. Sama suhteessa ympäristöön. Ei auta, jos toivon parasta. Sen sijaan lisäksi tulee aktiivisuus, oman ruumiin käyttöönotto, kosketuspinta suhteessa ympäristöön. Toisaalta sen, mitä teen, minun on myös koettava jollain tavalla mielekkäänä ja merkityksellisenä. Se motivoi niissä kohdin, kun väistämättä vastaan tulee myös epämieluisia kokemuksia ja arjen hankaluutta.
Otsikon lause Memento mori on suomennettuna Muista kuolevaisuutesi tai Muista kuolemasi. Rajallisuus, oman ruumiimme rajallisuus, ajan rajallisuus pakottaa tarkastelemaan sitä, mikä on tärkeää. On kuin kuolemaa vasten elämä piirtyisi esiin selkeämmin, kuin tummaa taustaa vasten yksityiskohdat nousisivat esiin kirkkaampina. Taulua maalatessa vastavärit tuovat toisensa esille. Valon ja varjon vuoropuhelu piirtää mustavalkoisessakin kuvassa esille muodon. Kuoleman, oman kuolevaisuuden ajatteleminen on kipeää ja tarpeellista. Oman rajallisuuden ymmärtäminen on tärkeää, paitsi henkilökohtaisesti psykoterapeutin itsensä myös hänen potilaidensa kannalta. Ja tästä asiasta ei koskaan puhuta liikaa käytännön näkökulmastakaan. Siksi olin erityisen kiitollinen Björklundin luennosta. On hyvä paitsi pitää yllä toivoa myös käytännössä varmistaa jatkuvuus, huolehtia siitä. Vähintään sen verran jokaisen ammattilaisen on kohdattava omaa rajallisuuttaan.
Tämä teksti on hyvä lopettaa lauluntekijän sanoihin:
“Ohikiitävää
ikävä ja riemu,
joka hetken värähtää.
Mitä toivot että jää,
kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää…” (Juha Tapio)
Kuvassa on veistos Hans Op de Beeckin näyttelystä Amos Rexissä.