Torstai-aamuna heräsimme toisenlaiseen maailmaan. Se mikä oli leijunut epämääräisinä aavistuksina, konkretisoitui ison naapurimme Venäjän hyökätessä paljon pienemmän Ukrainan kimppuun. Selkeästä syystä talvisodan asetelma on muistunut monen mieleen, vaikka ei kyseistä aikaa olisi itse kokenutkaan. Oikeutuksenaan Venäjällä on sotapropagandan synnyttämät mielikuvat siitä, miten pelastetaan itsenäisyyttä janovat alueet ja niiden orjuutettu kansa. Kielikuvia, joilla hirmutekoja ja hyökkäyssotaa on oikeutettu kautta historian. Ironista kyllä, Amerikan mantereelta kuuluu kehuja ja hurrauksia tämän strategian nerokkuudesta. Ironista sikäli, että vain ohut kaistale vettä erottaa lopulta nämä kaksi suurta toisistaan. Toisaalta spekulaatiot näiden valtion päämiesten, entisen ja nykyisen, persoonallisuuden samankaltaisista piirteistä, eivät ehkä ole kovin kaukaa haetut.
Me yritämme selviytyä lähes sietämättömästä informaatiotulvasta kukin tavallamme. Joku ei lue uutisia, toinen hakee käsiinsä kaiken tiedon, etsii taustoja, yrittää ymmärtää. Ihmisissä on syntynyt halu auttaa, konkreettisestikin, sotaa käyvää Ukrainan kansaa. Uskon, että meillä suomalaisilla on tässä kohden erityisesti mielessä oma geopoliittinen asemamme, yhteinen maaraja Venäjän kanssa. Mielikuvat rajan yli vyöryvistä tankeista saavat toimimaan. Toisaalta sietämättömän kanssa selviytymisessä ei varmasti ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Joskus on pakko rauhoittaa uutistulvaa, käydä lenkillä talvisessa metsässä tai juoda terassikahvit kaikessa rauhassa.
Mutta tuliko hyökkäys Ukrainaan yllätyksenä, todella? Vai katsoiko länsi hyväuskoisuudessaan liian kauan sivuun? Olemmeko sivustakatsojina ohittaneet selvät merkit? Muistan muutaman vuoden takaisen uutisoinnin siitä, miten Helsingissä oli tehty koe tästä “sivustaseuraamis”-ilmiöstä. Nainen, näyttelijä, oli pantu kävelemään ohuessa yöpaidassa keskellä kaupungia, vaikka oli kylmä ilma. Hän esitti muistisairasta, joka on lähtenyt omille teilleen ja eksynyt. Hämmentävää oli, miten harva yritti tilanteeseen puuttua ja kysyä, onko kaikki hyvin. Ihmiset katsoivat mieluummin muualle. Ja tietysti kirjoittaessa mietin, että miten itse olisin toiminut. Kuinka syvään minussa on juurtunut ajatus siitä, että jokainen huolehtii omista asioistaan? Että kyllä apua tarvitseva sitä itse pyytää.
Mitä sivustaseuraaminen on? Onko se suojautumista? Vai hiljaista hyväksyntää? Jos käännät pään siinä kohden, kun toista kiusataan, oletko itsekin osallinen? Annatko toimimattomuudellasi viestin: “Jatka vaan. Minusta ei tule olemaan pyrkimyksillesi mitään haittaa. Enhän oikeastaan edes huomaa, mitä tapahtuu”? Näin varmistetaan, ettei itse joudu sadistisen kiusaajan kohteeksi. Tai ainakin kuvitellaan, että varmistetaan. Onko tämä ilmiö edes kovin erilainen siirrettynä yksilötasolta kansainväliseen politiikkaan? Mutta toimiiko pupupolitiikka, kun vastassa on karhulla ratsastava mielipuoli? Emme voi hobittien tavoin laittaa näkymättömyysviittaa ja toivoa parasta. Enkä oikeastaan tiedä, onko Taru sormusten herrasta retoriikka hyvän ja pahan taistelusta tässä kohdin kovinkaan hedelmällinen. Kummallakin puolella ihmiset valuvat verta, hautaavat rakkaitaan, surevat. Sodassa on vain häviäjiä.
Pahuus on meissä jokaisessa. Hannah Arendtin ajatuksin: Emme pääse sitä pakoon, vain pyrkimällä hyvään. Pahaa on katsottava silmästä silmään, ensin itsessä. Ukrainan tilanne herättää meissä sietämättömiä tunteita: pelkoa, turvattomuutta, vihaa. Näiden kohtaaminen ja yritys sulatella, sietää vähitellen, on tärkeää, että voimme säilyttää toimintakykymme tämän kriisin keskellä. Se millaisia ajatuksia itsestään löytää, ei ole kaunista katseltavaa. Rehellisesti, käsi ylös, jos et ole viime päivinä toivonut, että joku tarjoilisi valtionpäämiehelle kupillisen teetä. Onneksi murhanhimonkin voi kanavoida vastapuolen auttamiseen. Siihen meillä kaikilla on ainakin mahdollisuus.