Merkityksellisten valintojen tekeminen vai omien valintojen tekeminen merkityksellisiksi
Ei ole kovin tavatonta, että siinä kohdin elämää, kun suuret päätökset on tehty, niitä tarkastelee huolella. Joskus miettien vaihtoehtoja tai vaihtoehtoisesti vahvistaen valintojensa oikeellisuutta. Vaikka nykyään ei ole tavatonta vaihtaa niin ammattia kuin puolisoakin vielä kunnolla keski-ikäisenä, elettyä elämää ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois. Lapset joko ovat tai, ainakin naisten kohdalla, niitä ei ole enää mahdollista saada. Joku ammatti on yleensä opiskeltuna ja jonkinlainen työura takana. Ammattiminä määrittelee ihmistä monella tavalla. Eikä suotta, onhan lähes kolmasosa aikuisen elämää työntekoa. Tärkeät, elämänsuuntaan ratkaisevasti vaikuttavat valinnat on tehty. Tähän realiteettiin minua herätteli keskustelukumppanini jo lähes kymmenen vuotta sitten.
Muistelin tänään mielenkiintoista elokuvaa. En saanut mieleeni kuin kohtauksen, jossa lapsi seisoo junalaiturilla ja vanhemmat tivaavat pojalta, kumman mukaan hän lähtee. Koska asia jäi kiusaamaan, kysyin asiaa Hikisten leffanörttien facebook -ryhmässä ja vastaus tulikin alle puolen tunnin. Kyseinen elokuva kantaa nimeä Mr Nobody. Elokuvan idea on siinä, miten erilaiset elämänkohtalot, saman ihmisen Nemon, Mr Nobodyn, elämässä palautuvat erilaisiin päätöksentekotilanteisiin. Sen sijaan, että Nemo olisi tehnyt valinnan, hänen elämänlinjansa jakautuvat ja syntyy vaihtoehtoinen todellisuus. Mitä jos en lähettäisikään rakkauskirjettä? Tai aloittaisi seurustelua tuon tytön kanssa? Aina elokuvassa ei ole kysymys omista valinnoista. Joskus vain sade sotkee vesiliukoisella kynällä saadun puhelinnumeron. Monesta kohtaa tulee mieleen toinen hieno elokuva: Butterfly Effect. Ajatus siitä, miten sinällään pienet muutokset voisivat johtaa täysin toisenlaiseen lopputulokseen. Jossa perhosen siiven iskun voimalla muutetaan kohtaloita. Luojan huumoria, kohtalo vai sattuma? Ehkäpä samaa asiaa voi kutsua monella tavalla.
Nemon alkuperäinen päätös on juuri siinä kohdassa, kun juna vie äidin ja isä on laiturilla. Se on pienen pojan kipein, alkuperäinen valinta. Päätös, joka on hänelle mahdoton. Katsoin Youtubesta myös pätkän kyseisen elokuvan filosofiaa selittävästä videosta. Mieleeni jäi ajatus siitä, ettei kysymys ole niinkään, miten ihminen tekee itselleen merkityksellisiä valintoja vaan oleellista on se, tekeekö omista valinnoistaan merkityksellisiä. Muistelen, että elokuvan Nemo lopulta kulki valintojaan taaksepäin niin, että vaihtoehtoiset todellisuudet hävisivät. Lopulta jäljellä oli vain kohtaus rautatieasemalla.
Joskus on vain huonoja valintoja, joista on silti valittava vähiten surkea. Psykoterapeuttina joutui korona-ajan alkaessa miettimään, voiko ihmisiä nähdä kasvokkain, mitkä ovat lähiterapian riskit vai olisiko syytä siirtyä etäyhteyksien päähän ja siten paremmin turvata fyysistä terveyttä? Pitääkö vastaanotolla käyttää maskia, vaikka se piilottaa tärkeät ilmeet vai pystyvätkö molemmat kestämään ajatusta tartunnan riskistä ilman maskia? Kysymykset olivat vaikeita ja hyvin todellisia, erityisesti pari vuotta sitten, kun epidemiasta tiedettiin vielä varsin vähän. Eikä psykoterapeutti suinkaan voi tuossa kohdin tehdä valintaa yksin.
Toisinaan valinnat voivat olla toisella tavalla hankalia: vaihtoehdot tuntuvat samanarvoisilta, mutta erilaisilta. Tämä lienee Tinderi-ajan tiukoimpia kysymyksiä. Yleensä välitilaan ei voi jäädä kovin pitkäksi aikaa, jos haluaa rakentaa syvempää suhdetta toiseen ihmiseen. Joskushan tämä tulee esille myös terapiavastaanotolla, kun ihminen miettii, aloittaako yhteistyön juuri tämän terapeutin vai jonkun toisen kanssa.
Kun valitsee jotain, yleensä myös sulkee jotain pois. Jos haluan matkustaa junalla, en matkusta lentäen. Jos ostan tämän asunnon, en voi ostaa tuota toista, jonka ehkä myös haluaisin. Jos valitsen sitoutumisen tähän ihmiseen, toiset vaihtoehdot jatkavat omaa kulkuaan. Vanha sanonta on, ettei yhtä aikaa voi sekä syödä kakkua, että säästää sitä. Myös elokuvassa Arrival on pohjalla kysymys valinnasta: Valitsenko rakkauden tähän ihmiseen, vaikka tiedän, että samalla mukana tulee surua? Uskallanko kiintyä, vaikka tiedän menettäväni? Elokuvan päähenkilön vastaus on selvä. Häneen sopivat Petri Laaksosen laulun sanat:
Yhä uudelleen kanssasi lähtisin,
yhä tekisin kaiken kuin silloinkin.
Yhä uudelleen kanssasi tanssisin
aamuun valkeaan, iltojen varjoihin.
Vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin,
jonka sulta saan, lähtisin sittenkin.
Jos vain palaisit luokseni takaisin
hetken levätä saisimme viimeinkin.
Ehkä kysymys siis onkin lopulta siitä, miten elämme valintamme todeksi, teemme valinnoistamme merkityksellisiä, vaikka samalla olisimme tuskallisen tietoisia valintojemme poissulkevasta luonteesta. Koska me, toisin kuin Nemo, voimme elää elämäämme vain yhteen suuntaan.