Mielen tiloja

Minulla oli suuret odotukset suomalaisesta kauhuelokuvasta. Pahanhautojan (ohjaus: Hanna Bergholm, käsikirjoitus: Ilja Rautsi) ennakkomainoksista lähtien ajattelin, että tässä on elokuva, jonka haluan nähdä. Kauhua ei tätä nykyä tule kovin usein katsotuksi, vaikka ajatus elokuvasta mielen kuvina tekeekin kaikenlaisten elokuvien katselusta helpompaa. Teininä tuo genre sen sijaan veti kovastikin puoleensa. Siihenkin lienee omat sisäiset syyt. Ja vaikka elokuvaa ei koskaan pitäisi kehua kenellekään liikaa ennen kuin toinen on sen nähnyt, tämä elokuva täytti ennakko-odotukseni.

Sisältövaroitus: Seuraavat kappaleet sisältävät yksityiskohtaista kuvausta elokuvan juonesta ja henkilöhahmoista.

Elokuva alkaa kuvalla, jossa hoikka Tinja (Siiri Solanlinna) venyttelee. Selkärangan nikamat näkyvät selvästi ja linnun luuranko tulee hetkellisesti mieleen. Alkukuvissa on paljon vaaleanpunaista, ruusuista, vaaleaa, kaunista. Ihmiset hassuttelevat teennäisen oloisesti. Ihana arki pursuaa joka puolelta niin, että vaahtokarkin vaaleanpunainen tahmaa hampaat ja saa katsojan sisäisesti irvistämään.

Kaikki hankala on siivottu näkyvistä. Missään ei ole roskia, likaisia vaatteita, epäjärjestystä, elämää. Ensi aavistus pinnan alla jylläävistä tuhovoimista tulee sisälle lentäneen korpin mukana. Säikähtänyt lintu pistää kristallia palasiksi törmätessään olohuoneessa joka suuntaan. Tinja saa vangittua linnun peittoon ja ehdottaa, että se vietäisiin ulos. Äiti (Sophia Heikkilä) pyytää linnun itselleen ja hymyssä suin vääntää siltä niskat nurin. Tinjalle hän toteaa, että se pitää hävittää biojätteessä. Ja Tinja vie linnun biojäteastiaan kuihtuneiden kukkien ja jo matoisten ruuantähteiden päälle. Seuraavana yönä Tinja löytää metsästä munan, jota hän alkaa hautoa huoneessaan.

Perhearki on suloista ja ihanaa ainakin, jos katsoo vain editoituja videopätkiä ruusujen keskellä kirmailevasta nauravasta perheestä. Todellisuudessa pinnan alla on monenlaisia jännitteitä. Perheen äiti nukkuu yksinään verhoin eristetyssä prinsessavuoteessa. Isä (Jani Volanen) on laitettu soittamaan kitaroitaan omaan huoneeseen. Joka puolella olevat ruusutapetit luovat erityisen mielenkiintoisen kontrastin perheen pojan (Oiva Ollila) huoneessa. Lipaston päällä olevat dinosaurukset sopivat kovin huonosti tapetin kuosiin. Äidin taitoluistelu-ura on kaatunut loukkaantumiseen, josta muistona on arpi. Tytärtään hän sen sijaan painostaa yhä vaativampiin suorituksiin. Tinjan omilla toiveilla ja voimilla ei ole mitään merkitystä. Ikätovereiden seuraan Tinja ei hakeudu, koska hän treenaa kaiken vapaa-aikansa. Naapurin muuttanut Reetta (Ida Määttänen) yrittää kaikkein sinnikkäimmin saada Tinjaa mukaan.

Mutta muutos on tulossa ja se on väistämätön. Tinja hautoo munaa huoneessaan ja hankalia tunteita sisällään. Ja vähitellen muna kasvaa yhä suuremmaksi. Äiti tekee tyttärestään uskotun, kertoo teini-ikäiselle tyttärelleen rakastuneensa Teroon (Reino Nordin) ja vanhempien väliset ristiriidat saavat Tinjan itkemään niin, että kyyneleet sulattavat munankuoren. Se, mikä esille kömpii, ei ole kaunista katseltavaa. Korppia muistuttava olio tai ihmismäinen lintu, jotain haisevaa ja niljakasta, mutta samalla suurisilmäistä, suojeltavaa. Alkusäikähdyksen jälkeen Tinja alkaa tutustua olioon ja nimeää sen tuutulaulun mukaan Alliksi. Elokuvan loppupuolella näemme Siiri Solanlinnan hienon kaksoisroolin, kun olio saa yhä enemmän Tinjan piirteitä.

Minkälaisia merkityksiä tällä oliolla on? Ainakin se siirtää toimintaan Tinjan tunteet, kateuden, pelon, vihan. Tuhomielikuvat saavat ilmenemismuotonsa Allin tekoina. Alli repii palasiksi, tappaa, siirtää kilpailijat (todelliset tai kuvitellut) syrjään. Se mikä on Tinjalle itselleen kiellettyä, voi Alli toteuttaa. Tinjan aggressio on Allissa. Mutta Alli itse täytyy pitää piilossa. Tinja sulkee olion kaappiin, jossa se Alienin tavoin vain tiputtaa limaa, kun on katossa kiinni kaikilla raajoillaan. Se, mikä paljastaa, että huoneessa on jotain meneillään, on haju. Nähdessään veripisarat Tinjan lakanalla, hämmentynyt isä poistuu nopeasti huoneesta. Väkivallan merkkejä vai kuukautisten alkaminen, ehkäpä merkitys ei ole Tinjalle itselleenkään kovin selvä.

Samalla Tinja vähitellen tutustuu tähän olioon paremmin. Hän hoivaa Allia, kehuu kauniiksi, pesee ja pukee. Kaiken kaikkiaan hän kohtelee Allia lempeämmin kuin omaa ruumistaan, jota hän hankaa kylvyssä pakonomaisesti. Haiseva limainen olio on kuin nuoruusiässä vieraaksi koettu ruumis. Tuota elokuvan Tinja vähin erin kesyttää. Ja kun Alli käy liian hurjaksi, Tinja haluaa hänestä eroon, mutta ei kuitenkaan halua tappaa tai tapattaa Allia.

Elokuvan selväjärkiset aikuiset, voimisteluvalmentaja (Saija Lentonen) ja äidin uusi rakkaus Tero ovat ainoita, jotka uskaltavat kysellä Tinjan omaa tahtoa. Valmentaja näkee itseään yhä parempiin suoristuksiin piiskaavan innottoman puurtajan, toppuuttelee Tinjan pyydellessä anteeksi epäonnistumistaan. Tero kysyy vielä suorempaan, että haluaako hän itse voimistella. Tinja vastaa diplomaattisesti, että se on hyvä laji. Tero toteaa, että ainakin hänen äidilleen se tuntuu olevan tärkeää. Loputtomiin ei kuitenkaan Teronkaan kärsivällisyys riitä. Ja oikeastaan voi hyvin ymmärtää, että teinihirviön isähahmoksi asettuminen ei lopulta ole kovin helppo homma.

Alli on lintu ja ihminen. Se on kuollut korppi ja Tinja itse. Eikä se suostu syömään muuta kuin valmiiksi sulateltua ruokaa. Niinpä Tinja syö ja oksentaa ja Alli voimistuu ja muuttuu. Äiti toteaa aamiaspöydässä, että onko Tinja laihtunut. “Viimeisetkin vauvaläskit ovat lähteneet”, naurahtaa äiti. Tinja tyytyy vain nyökkäämään vaisun oloisena.

Elokuvassa äidin vaaleanpunaisiksi lakatut kynnet sipaisevat Tinjaa, kun hän pyytää tytärtään viereensä. Allin hämmästyttävän samanmuotoiset kynnet, mustat, taas pureutuvat äidin selkään tehden siihen haavoja. Tinja on monella tavalla “kynnetön”, ponneton. Kynnet ovat aikuisen, naisellisen naisen merkkinä. Toisaalta taas jotain vietinomaista, vaarallistakin. Sitäkin aikuisen naisen seksuaalisuus tytön näkökulmasta on. Ja Tinja lohduttaa Allia kuullessaan yöllä äidin ja Teron kiihkeitä ääniä, ettei ole mitään hätää.

Jos Alli saa Tinjalta vähitellen hyväksyntää ja huolenpitoa, sitä ei ole tarjolla äidin puolelta. Kohdassa, jossa äiti harjaa Allin hiuksia, luullen tätä Tinjaksi, hän moittii, miten ällöttävä ja haiseva Alli on. Olio pahoittaa mielensä. Jostain syystä sekin on hakenut äidin rakkautta ja hyväksyntää, mutta omalla olemuksellaan se ei sitä koskaan tule saamaan. Samalla tavoin Tinjan haisevat ja ällöttävät puolet, hankalat tunteet ja murrosiässä muuttuva ruumis, eivät saa äidin hyväksyntää.

Elokuvan loppu on kaikessa kaameudessaan kuitenkin myös toivoa antava. Kiltti tyttö kuolee puolustaessaan sitä, minkä on saanut aikaan. Pisara entisestä jää jäljelle ja elävöittää uudelleen kuoriutuneen hahmon. Se katsoo nyt äitiin Tinjan silmin. Ehkäpä loppukohtaus voisi olla myös integraation kuva. Lapsuus ja lapsuuden ruumis on kuollut ja äidinkin täytyy tulla toimeen nyt uuden Tinjan kanssa.

Pahanhautoja on nuoren tytön kasvukertomus. Se kuvaa oman ruumiin haltuunottoa ja tutustumista omiin tunteisiin. Se on irtautumista äidistä ja äidin pyrkimyksistä. Lajityypilleen uskollisena Pahanhautoja käsittelee kasvun teemoja ällöttävien ja kauhistavien (mieli)kuvien kautta. Toisaalta sitäkin nuoruusikä on.