kasvu ja kehitys

Sain viimein käsiini ystäväni ja kollegani Niina Ritan esikoisrunoteoksen Talven reunalla jääkauden mittainen kevät. Minulla on ollut ilo seurata sitä, miten hennot toiveet julkaisemisesta ovat lopulta tiivistyneet kirjan kansien väliin synnyttäen kauniin teoksen.

Jonkin oman esille tuominen on ristiriitainen prosessi. Sen tietää jokainen, jonka tekstejä on julkaistu tai joka oman taiteensa kautta on tavoitellut kokemusta yhteydestä ja ymmärryksestäkin. Kun teos on valmis ja esillä, ei sen elämää siitä eteenpäin voi millään tavalla hallita ja toiset ymmärtävät niin kuin se heidän omista lähtökohdistaan on mahdollista. On luotettava siihen, että ajatus kantaa ja luovuttava kontrollista. Julkaistu taideteos, niin kuin kirjakin on, on päästettävä irti, elämään omaa elämäänsä.

Kirjan rakenne on selkeä. Se etenee talvesta kesään, hämmennyksestä ja haaleista sävyistä kohti varmoja, selkeitä sävyjä. Värimaailman kirkastuminen ja monipuolistuminen näkyy myös kirjan kuvituksena olevista, Ritan ottamista valokuvista. Alun lähes harmaan sävyiset kuvat saavat kesän kynnyksellä värejä ja luonto näyttää muutakin kuin jäähileistä talvipukua. Kesän vehreys hiipii vähitellen sekä kuviin että tekstiin. Jotain uutta on kasvamassa.

Ehkäpä teoksen tarina kulkee myös jonkinlaisesta hajaannuksesta kohti itseyttä ja integraatiota. Runot peilaavat tätä parisuhdetta vasten. Toisaalta kyseessä voisi olla muukin konteksti, jos näkökulmana on nimenomaan yksilön kasvu, omaksi itseksi tuleminen. Kasvu tapahtuu aina suhteessa toisiin ihmisiin, vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Kukaan ei elä tai kasva tyhjiössä. Parisuhde yhtenä näyttämönä.

Ensimmäisessä osassa, Minän uloshengitys, Rita kuvaa kipeästi kokemusta, jossa itse ei tule kohdatusti. Toisen silmistä ei voikaan lukea rakkautta ja hyväksyntää, vaan arvostelua.

“Ei, ei se ole hyvä -vain suoraa palautetta, sinä sanot.

Tukkasi on ruma. On oltava rehellinen, se on ruma.

Mihin kaikki hyvä on kadonnut?”

Elävä, ruumiillinen kieli ja kuvaus tuo tuskan lähelle. Rita kuvaa, miten jyrsijäkalat syövät ontoksi, ja lopulta jäljellä ovat vain ääriviivat, kuin tussilla piirretyt, henkirikoksen uhrin hahmo lattialla. Muottiin ahtautuminen saa piparkakkumuotin muodon, jolloin kaikki ylimääräinen leikkautuu irti, turhana. Myöhemmin, kirjan kolmannessa jaksossa, Kesän varjossa lepää ihminen, hän palaa samaan tunnelmaan kuvaten, miten valokuvissa näkyy sameasilmäinen beige hahmo. Ja miten kuvien katsoja itkee tunnistettuaan niistä itsensä.

Yhteydettömyys on käpettynyttä puuroa kattilassa, hilloa liinalla. Kun kukaan ei enää jaksa, eikä ketään kiinnosta. Mielentila heijastuu ympäristöön ja haluun pitää siitä huolta. Ja lopulta jaetaan tavarat, paitsi sininen kenkäteline, sillä joillain asioilla on käyttöään enemmän merkitystä. Tilaa hengittää syntyy vähitellen, kun asettelee kaiken paikoilleen, asettautuu, keittää kahvia, on.

Kirjan toinen osa, Irtokappaleena, saattelee kohti kevättä. Varovasti oiotaan sormia, tunnustellaan verenkiertoa, kaikuluotain hakee elämää ja jääkauden mittainen kevät odottaa jäiden lähtöä. Kolmas osa on toipumista, alkavaa elämää ja kesää. Palanut maa alkaa vähitellen versoa jälleen, sinivuokot heräävät kukkimaan ja piparkakkumuotin tekemät rajat sulavat turkoosiin mereen ja aurinkoon.

“Jokainen uloshengitys loitontaa.

Uloshengitysken jälkeen tyhjä kohta, uusi vuodenaika,

jääkauden jälkeinen.

Enää ei pelota.

Tila tekee kolmiulotteisuuden. Välitila on tulossa takaisin.

Ääriviivattomuudesta monisärmäiseksi supikoiraksi.”

Uuden edessä on myös ristiriitaisia tunnelmia. Kantavatko omat jalat? “Jäänkö yksin ja soluttaudun huonoryhtisenä supikoirana jätteiden joukkoon?”

Neljännessa osassa, Saaressa, on uudella jo enemmän sijaa. Se tuntuu ruumiissa, olemisessa. Lempeät löylyt, hiljaisuuden äänet, rauhoittava luonto. Saaren aika juurruttaa kiinni omaan olemiseen, itseen, ruumiiseen.

“Näpeissä on tuntu. Leikkaan kynnet saunassa, myös varpaista.

Levitän mehiläisvahaa hiuksiin, kääriydyn villatakkiin. Vedän

vyön tiukemmalle. Saan itseni kiinni.

Hengitän.

Ilmakehä suojelee, pitää tunkeilijat loitolla.”

Vanhojen hirsien suojassa on osa sukupolvien ketjua ja oma elämä asettuu sille paikalle, mille pitääkin. Värittömästä ja hajanaisesta, itsensä hukanneesta, on kuoriutunut esiin elävä ja syvästi tunteva, itsensä ja yhteyden kokeva kertoja.

Viides ja viimeinen osa, Uusintanäytöksissä ja niiden jälkeen, kuvaa kertomuksen muodossa sitä, miten ihminen on taipuvainen toistamaan vaikeita kokemuksiaan ihmissuhteissa ja elämässä. Toistaminen antaa toisaalta aina uudestaan mahdollisuuden havahtua, ehkä aiemmin, ja ymmärtää vähitellen sitä, mitä tapahtuu. Syvien ja henkilökohtaistenkin prosessien jälkeen jokaiseen meistä jää mahdollisuus, itu siihen, että tiukan paikan tullen joki hakee tutun uoman, ja sama kokemus tapahtuu jossain muodossa uudestaan. Jossain mielessä näille uusintanäytöksille olemme kaikki alttiina.

Ritan kieli on kuvailevaa ja elävää. Toisinaan lauseet piirtyvät kuin akvarellit, jokaisen sanan lisätessä merkityksiä, jotka avautuvat vasta, kun tarkastelee koko kuvaa. Teos on kokonaisuutena kaunis. Se kertoo eheän tarinan kasvusta, mutta jättää lopun sopivasti auki. Kaikki ei ole vielä tapahtunut. Elämä on vielä kesken.

(Lainaukset ovat Niina Ritan runoteoksesta Talven reunalla jääkauden mittainen kevät, 2024, Kustannus HD)