Taiteen olemuksesta
Viime aikoina olen saanut käydä inspiroivia keskusteluja eri ihmisten kanssa siitä, miten kukin käsittää taiteen. Mikä on taidetta? Onko oleellista taitavuus vai idearikkaus, luovuus? Missä menee yksityisen ja julkisen raja? Onko taidetta kaikki se, mitä joku pitää taiteena ja entä jos teos ei kosketa millään tavalla vaikka olisi teknisesti hyvin taitaen toteutettu?
Magritten ja Kupkan näyttelyt maaliskuussa Helsingissä sekä Jurvakaisen ja Kaikkosen näyttelyt huhtikuussa Oulussa olivat visuaalista ilotulitusta. Niistä löytyi paljon teoksia, joista itse pidin. Samalla tiedostan, ettei se, että itse pidän jostain teoksesta tee siitä jollekin toiselle koskettavaa ja kiinnostavaa. Hyvä taideteos puhuttelee monella tasolla. Se voi olla visuaalisesti kaunis, kokonaisuutena vaikuttava. Se voi häiritä jollain tavalla, herättää ristiriitaa ja ajatuksia. Parhaimmat teokset ovat niitä, joihin mieli palaa vielä pitkään sen jälkeenkin, kun itse kokemus on konkreettisesti jo ohitse. Ne eivät päästä otteestaan vaan pakottavat ottamaan kantaa, inhoamaan tai rakastamaan tai parhaimmassa tapauksessa kaikkea sitä. Tämä pätee kaikkeen taiteeseen kuvataide, näyttämötaide, elokuvat, musiikki ja kirjallisuus nyt esimerkkeinä.
Taide koskettaa silloin, kun siinä on jotain henkilökohtaista. Se on aina yksityisen ja yleistettävissä olevan, intiimin ja julkisen rajapinnassa. Pelkkä tekninen taitavuus ei riitä, mutta sitä tarvitaan siihen, että kykenee tekemään omasta sisäisestä jaettavaa. Ilmaisun taitoa tarvitaan, että voi välittää tunteita ja tunnelmia toiselle. Toisaalta teknisesti taitava teos voi jättää kylmäksi, ellei siitä välity tekijän henkilökohtainen ote. Silloin inhimillisesti katsoen virheet, säröt, rosot tekevät tarttumapintaa, jotain johon oman kokemuksen voi ankkuroida. Musiikissa tämän huomaa vaikka siitä, että esim. laulajan äänen särkyminen tai se, että jokin tunne selkeästi kuuluu laulusta läpi, tekevät esityksestä paljon paremman kuin mihin pelkkä teknisesti taitava laulu voisi ikinä yltää.
Taiteen kokijana on tarve ainakin kuvitella merkityksiä, vaikkei niiden todellisuudesta tekijälle itselleen voikaan koskaan olla varma. Siksi itselle merkityksellinen teos edellyttää myös sitä, että siinä on jotain sellaista, jota voi ymmärtää. En koskaan oikein lämmennyt Kiasman alkuaikoina siellä pyöriviin eritteitä täynnä oleviin tehosekoittimiin. Minun ymmärrykseni raja kulki suurin piirtein siinä. Ja taas voi tietysti heittää vasta-argumentin, että kylläpä kyseiset teokset kuitenkin jäivät mieleen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Toisaalta taideteos on jotain, joka lähtiessään tekijältään, ei enää ole kenenkään omaa. Se alkaa elää elämäänsä tulkitsijoidensa mielissä. Näin ei ehkä ole olennaista sekään, että pystyisi tavoittamaan taiteilijan itsensä alkuperäisen tarkoituksen. Olennaista ovat ne omat merkitykset, joita teoksesta syntyy.
Oikeastaan ajatus tähän kirjoitukseen tuli montakin kautta, mutta erityisesti eräs teos pysäytti. Se oli iso maalaus, venäläisen taiteilijan tekemä. Nimi ei jäänyt mieleeni, eikä sillä tässä kohdin ole niin suurta merkitystä. Törmäsin tähän teokseen markkinoilla, erään taidekauppiaan pöydällä. Se oli huomiotaherättävän suuri ja samalla kertaa sekä jotenkin hämmentävän ruma että erittäin kiinnostava. Taulun nimi oli filosofi. Se esitti antiikin esikuviensa mukaisesti käsi poskella istuvaa miestä. Miehen vartalo oli hahmoteltu lähes luonnosmaisesti. Mittasuhteet olivat kamalat ja taulun väritys jotenkin luonnoton. Täydellisenä vastakohtana oli miehen hyvin yksityiskohtaisesti, klassisesti maalatut kasvot. Tyylillisesti teoksen tämä kohta muistutti myös Da Vincin maalauksia. Ristiriita oli räikeä, ilmeinen ja erittäin kiinnostava. Keskustelin taidekauppiaan kanssa pitkän tovin teoksesta ja lopulta minun oli hyvin vaikea lähteä teoksen ääreltä. Jos olisin tiennyt, mihin olisin voinut ripustaa kyseisen teoksen, olisin ostanut sen. Ajattelen kuitenkin, ettei taide kuulu kaappeihin. Että jos taulun hankkii, se kuuluu seinälle, näkyville, muillekin. Tämä teos olisi tarvinnut taakseen tilaa. Rauhaan se ei kuitenkaan jättänyt vaan teki lähtemättömän vaikutuksen.
Niin totta on ajatus, ettei ihminen luettuaan kirjan tai katsottuaan elokuvan ole enää sama kuin aiemmin. Kaikki koettu, taidekin, jättää jälkensä. Sen kautta on mahdollista päästä kokemaan jotain sellaista, joka ei välttämättä kuulu läheisesti omaan elämänpiiriin, mutta on samalla inhimillistä, yhteistä ja jaettua ja ehkäpä sitä kautta voimme vähin erin oppia ymmärtämään paremmin myös muita. Toisaalta taide on elämän jälkiruokaa, jotain joka tekee arkisesta nautittavampaa. Ja samalla se on aina yksityinen ja henkilökohtainen kokemus, joka tekee sielulle hyvää, säilyttää ihmisen elävänä.