Pikku Pietarin pihalla – surun kautta kasvuun
Elokuvan ei tarvitse olla visuaalisesti viimeistä huutoa, jos tarina toimii ja kantaa. Aapelin (Simo Puupponen) kirjoittama Pikku Pietarin piha ei kaipaa erikoistehosteita. Pihapiiri ihmisineen kertoo arkisen koruttomasti yhteisöstä, jossa tavalliset ihmiset pitävät huolta toisistaan. Ja niin kuin eräs elokuvaa katsellut totesi: ”Aina paistaa aurinko.” Tämä yksityiskohta luo hienolla tavalla kontrastia sille, etteivät tapahtumat suinkaan aina ole onnellisia ja ihmisetkin ovat aivan tavallisia, inhimillisiä. Kertomus on syvä kuvaus pienen pojan kasvusta surun keskellä. Lapsen näkökulma tulee esille myös tavassa, jolla asioita kuvataan esimerkiksi viipyilevässä kohtauksessa, jossa seurusteleva pari syö tuulihattuja ja juo limonaadia lapsilauman katsellessa kaihoisasti ympärillä. Kohtaus on kokonaisuutena herkullinen kuvaus siitä, miten lapset jäävät aikuisten keskinäisestä mukavasta osattomiksi ja voivat katsella sivusta, ehkä toivoen, että jonain päivänä hekin vielä.
Mutta takaisin pikku-Pietariin. Alussa käy ilmi, että Pietarin äiti on sairaalassa. Häntä ei koskaan näytetä, mutta pihan muut pikkujermut tulevat siitä Pietarille puhumaan. Lasten suorasukaiseen tapaan toinen kysäisee, että onko Pietarin äiti jo kuollut. Keskustelua käydään ja kaverusten kesken asia selviää. Tuntuu, että Pietari vedetään mukaan porukoihin palloa pelaamaan, vaikka houkutus vetäytymiseen ja sitä kautta ulkopuolelle jäämiseen onkin. Eräänä päivänä Pietarin isä sitten tulee aikaisin kotiin. Ilmeet ovat vakavat, mitään ei selitetä ja seuraavassa kohtauksessa ollaan hautajaisissa. Lapset ovat löytäneet kuolleen rotan ja veisaavat hartaana kaivetun kuopan äärellä. Pihatalkkari marmattaa rotista ja Jumalasta. Jumalaa ei ole, koska sodassa sokeutui silmä. Mutta tuossa kohdin Pietari sanoo vastaan ja niin kuin elokuvassa tulee esille, Pietarilla on Jumala, sellainen lempeä ja turvallinen. Lopuksi talkkari kehottaa Pietaria, että tämä voisi hakea sisältä verenpisaran oksan, vaikka sitten rotan haudalle. Ääneen ei ole vielä sanottu mutta Pietari Jurmalaisen äiti on kuollut. Ilmeistä se kuitenkin on. Ja pian Pietari juttelee Jumalalle, kysyy äidistä ja pyytää kertomaan terveisiä. Pietari juttelee Jumalalle useaan kertaan elokuvan aikana. Ja Jumala vastaa. Pietarin Jumala on lempeällä äänellä rauhallisesti jutteleva. Kohtauksista tulee katsojakin levolliselle mielelle. Tulee väistämättä myös mieleen, että jotain hyvää ja turvallista on Pietarin elämässä ollut jo aivan varhaisissa vaiheissa.
Koko pihapiiri tuntuu kasvattavan lapsilaumaa. Valokuvaajakin ymmärtää pienten poikien maailmaa ja ikkunaan harhaantunut jalkapallo löytää takaisin omistajalleen. Parturi ja kauppias, kellomestari rouvineen sekä monet muut tuovat esille erään elokuvan keskeisimmistä ajatuksista: Inhimillisyys näkyy ja kuuluu, ei ole olemassa pelkästään hyviä tai huonoja ihmisiä, on vain ihmisiä, jotka joissain kohdin tekevät hyvin ja toisinaan eivät. Lopulta merkitystä on sillä, että asiat sujuvat riittävän hyvin.”Aika hyvä ihmiseksi”, toteaa Karoliinakin, Pietarin äitipuoli, joka tulee hoitamaan perheen asioita tilauksesta kuin enkeli.
Karoliina laittaa asiat kuntoon. Hän on lämpimän realistinen. Vaatettaa resuisen pojan. Näkee Pietarin sellaisena, miksi hän on kasvamassa ja näin auttaa vähitellen myös pojan isää näkemään Pietarin tarpeet ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, kasvavan pojan. Tässä kohdin äidin välittävä rooli on tärkeä. Pietarin isä on vähäeleinen ilossa ja surussa, eikä hän omilta vaikeuksiltaan, omalta surultaan, ole poikaa riittävästi huomannut. Poika on saanut kulkea resuisissa ja liian pienissä vaatteissa. Koko olemus huutaa huolenpidon kaipausta. Niinpä Karoliina tarttuu asiaan ja teetättää Pietarille uudet housut. Ja elokuvan liikuttavimpia kohtauksia on pienen pojan vilpitön ylpeys ja ilo hänen esitellessään perspaikkaisia pöksyjään pihalla.
Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Pietari tulee isän ja Karoliinan luo. Pöydällä on kori, jossa näyttäisi olevan naisten vaatteita ja Karoliina repii matonkuteita. En tiedä, huomaako Pietari, että äidin leninkejä siinä kierrätetään vai pahoittaako mielensä isän jurosta olemuksesta, mutta hän lähtee kiukkuisena ulos. Vihassa heitetty kivi tuo naapurista kiukkuisen miehen Pietaria puhuttamaan. Siinä kohdin, kun tämä vieras tarttuu Pietariin aikeenaan antaa selkää, puuttuu Pietarin isä tilanteeseen. Hän puolustaa poikaansa nyrkein ja Pietarin kasvot loistavat. Hän on silminnähden ylpeä isästään. Kun isä ja poika kävelevät käsi kädessä pois päin, tulee ensimmäistä kertaa ajatus, että siinä ovat nyt toisensa löytäneet.
Kohtaus matonkuteiden repimisestä tiivistää konkreettisuudessaan jotain luovuudesta, joka syntyy surun kautta. Tor-Björn Hägglund (9/1978) kirjoitti luovuudesta: ”Luovuus sisältää tämän mukaan elämyksellisesti jostakin vanhasta luopumista ja noudattaa siten myös kasvun yleistä kulkua; vanhasta luopuminen, uuden löytäminen.” (Hägglundin teksti Luovuus on julkaistu alunperin Oulunsuun sairaalan tiedotuslehdessä 9/1978 ja uudestaan Psykoterapiasäätiö Monasterin nettisivuilla 2017.)Vanhasta tulee uutta. Elämä jatkuu surun jälkeen ja vanha saa näkyä uudessa, olla olemassa edelleen, mutta uuden muotoisena. Äiti ei tarvitse enää vanhoja vaatteitaan ja niistä tehdään uusi tarve-esine, matto. Sinällään kyseessä on aivan ajanmukainen tapa toimia.
Lopussa Karoliina lähtee. Jotenkin Pietari tietää, ettei Karoliina ole enää tulossa takaisin. Kyseleepä Jumalaltakin, onko Karoliinaa näkynyt taivaassa. Mutta ei Karoliina ole kuollut niin kuin Pietarin äiti. Lopulta sekä Karoliinan että äidin sisäistetty mielikuva voi kantaa ja Pietari pääsee eteenpäin surustaan. Loppukohtauksessa kolme poikaa on ulkopissalla. Nyt pieninkin, joka ei alussa oikein vielä uskaltanut pihapissalle, on saanut rohkeutta ja uskaltautuu mukaan seisaallaan pissivien porukkaan. ”Totta kai sinä osaat, kun me opetettiin”, Pietari toteaa tyytyväisenä. Kohtauksessa näkyvät kasvun mahdollisuudet ja se voima, joka oman kyvykkyyden ja porukan mukana on löytynyt.