ajatteleminen

Olin viime viikonloppuna pihatalkoissa. Siinä nyt ei sinällään ole mitään ihmeellistä. Niitä on psykoterapiasäätiön omistaman talon pihalla joka kevät ja syksy. Mutta tällä kerralla pääsin fyysisen työn lisäksi myös ajattelemaan ja se on aina mukavaa.

Pihapiiri rakennuksineen on vanha. Vaikka sitä aina välillä kunnostetaan, silmä tottuu asioihin eikä pikkuvikoja enää näe. Porukkaan uusimpana tullut istahti pihakeinuun ja totesi leppoisasti, että olemmeko ajatelleet, että sen voisi kyllä aika helposti oikaista. Ei maksaisi paljoa ostaa pari laattakiveä ja mallata ne keinun nurkkiin. En kuullut yhtään vastalausetta asiaan. Päinvastoin, kannustettiin kyllä.

Hämmentävää tässä on se, että toki tuota keinun vinoutta olin itsekin joskus ajatellut. Tai vielä oikeammin, olin havainnoinut, että sillä on kovin vaivalloista keinua, epämukavaa suorastaan. Mutta vähitellen olin lopulta oppinut astumaan keinun kyytin siten, ettei se juurikaan liikkunut, eikä näin ollen hangannut ikävästi yläreunaan. Mitä tuhlausta! Keinuhan on tarkoitettu keinuttavaksi. Ikävän kitinän alkuperää en ollut lopulta jaksanut selvittää. Tarvittiin joku toinen, joka näki asian minua selkeämmin.

Tuo lyhyt episodi pihatalkoissa sai ajattelemaan ilmiötä enemmänkin. Kuinka monesti totumme asioihin, epämukaviinkin vähitellen niin, ettemme lopulta näe mitään ongelmaa? On joskus sanottu, että sammakko hyppää pois kiehuvasta vedestä, mutta jos se laitetaan kylmään veteen ja lämpötilaa lisätään vähitellen, keittyy sammakko lopulta hengiltä. Ajatus on hurja, mutta toisaalta on aika tavallista, että näemme helpommin vaikeat tilanteet toisten kohdalla -ratkaisemmekin ne, mielessämme ainakin- ja samalla tuijotamme vuodesta toiseen vinoa keinua ja sopeutamme vain askeleemme olosuhteiden mukaan. Meillä kaikilla on kuolleita kulmia siinä, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja ehkäpä jos liian pitkään tuijottaa samaa kohtaa, ei mikään enää häiritsekään, ennen kuin sitä ulkopuolelta häiritään.

Samalla tavalla oman laatikkomme vankeja olemme niiden asioiden kohdalla, joiden ajattelemme olevan oikein. Tämä minun tapani tehdä töitä, on oikein. Tämä teoriasuuntaus on totuus. Jollei tule tarvetta koskaan pohtia alkuperäisten väitteiden oikeutusta, ei tule koskaan korjausliikettäkään. Käy niin kuin pihan keinulle, joka vuosi vuoden jälkeen painuu aina vähän lisää, hankaa vähän enemmän. Siksi keskustelut erityisesti niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ajattele samalla tavoin, ovat virkistäviä. Tämä tietysti vain, jos lähtökohta on keskinäinen kunnioitus, ei keskustelukumppanin käännyttäminen omien ajatusten myötäiseksi. Tämä vaatii molemmilta osapuolilta hyvää erillisyyden sietämistä ja sitä kautta vastavuoroisuutta. Muuten keskustelussa käy kuin ikivanhassa MarioBrossin pullojen lastauspelissä: Jos liukuhihna syytää tavaraa eikä kukaan ota vastaan, tulee vain sirpaleita ja paha mieli.

Tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka kysyvät ja kyseenalaistavat, häiritsevät itsestäänselvyyksiämme. Sen voi tehdä lempeästi ja sillä tavoin voi päästä yhtä hyvään ellei parempaan lopputulokseen kuin tiukasti, provosoiden. Kunpa sen muistaisi itsekin. Mutta jossain kohdin on tärkeintä, että edes kysytään. Muuten jää miettimättä, että onko se keinu nyt suorassa vai vinossa ja voisiko sille jotain tehdä.