Mielen tiloja

Elokuva ja psyyke –symbosium pidettiin 15.-16.3.2019 Helsingissä. Paikkana oli tällä kertaa uusi monitoimikirjasto, Oodi. Hyvin järjestetyt päivät alustuksineen ja keskusteluineen antoivat mahdollisuuden keskittyä oleelliseen, elokuvien katseluun ja ajatteluun. Päivien otsikko oli Katse. Tämän otsikon alla näimme elokuvia katseesta, katsomisesta, katsottuna olemisesta. Andalusialaisen koiran (Luis Buñuel & Salvador Dalí: Un chien andalou, 1928) surrealistinen tarina antoi uuden merkityksen lausahdukselle “avaa silmäsi ja katso”. Inhon väristykset tavoittaa hyvin jälkeenpäinkin vain ajattelemalla alun kohtausta uudelleen. Surrealismin unenomainen tapa kuvata konkreettisena kielen ja mielen ilmaisuja on samalla kertaa outo ja kiehtova.

Kaupungin valot (Charles Chaplin: City Lights, 1931), sen sijaan toivat valkokankaalle sadun tunnelmaa onnellisen lopun kera. Chaplinin klassikkotarina kulkurista ja kukkaistytöstä oli päivien katsojaystävällisin elokuva. Jossain mielessä takuuvarma, onnellinen loppu, sopivasti jännitystä. Siinäkin katsominen ja todellinen näkeminen kulkivat vain osittain yhdessä. Niin kuin Pikku Prinssi toteaa:“Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei voi nähdä silmillä.” Tai sama teema laulun sanoin: ”Close your eyes, give me your hand, darling.” Stig Hägglundin analyysi elokuvasta kertoi tarinan taustoja ja valotti hieman myös Chaplinia itseään. Elokuvan hienointa antia on ajatus, joka tulee lähelle myös psykoterapeuttista työtä l. millaisena todella näemme toisen ihmisen? Ja kuinka se voi vaikuttaa siihen, millaiseksi toisella on mahdollisuus tulla? Onhan lämpimän ja rakastavan katseen alla erilaista kasvaa kuin väheksyvän ja arvostelevan. Katsommeko potilaitamme kuin sokea kukkaistyttö, nähden toisessa myös mahdollisuuden kasvuun?

Tuote: Nainen (Bonnie Sherr Klein:Not a Love Story: A Film About Pornography, 1981) taas toi katsomisen ja katseen kohteena olemisen hyvin konkreetilla ja paljaalla tavalla suoraan verkkokalvoille. Seksiteollisuuden katsottavat ja katselijat olivat vuorostaan elokuvantekijän tarkastelevan katseen alla. Silti elokuva kaikessa paljaudessaan oli hetkittäin aivan liikaa. Ja tässä oli vasta perjantain elokuvatarjonta. Aivan helpolla eivät päivien järjestelijät katsojia päästäneet. Asiantuntevat ja hyvin valmistellut puheenvuorot avasivat elokuvien merkityksiä laajemmin. Erityisesti mieleen jäivät Timo Kaitaron alustus surrealismista ja Hannu Säävälän analyysi Halun likaiset jäljet.

Lauantai alkoi Hitchcockin klassikolla Vertigo (Alfred Hitchcock,1958). Tässä kohdin oli poikkeuksellisesti kolme eri alustusta. Vertigon musiikin perusteellisen analyysin meille tarjosi Susanna Välimäki. Psykoanalyyttisestä näkökulmasta elokuvaan puhui Anneli Larmo ja elokuvan taideviittauksia käsitteli Juhani Pallasmaa. Jokainen heistä toi elokuvan tulkintaan oman näkökulmansa ja ammattitaitonsa. Tämä lähestymistapa oli minulle katsojana mieleinen. Elokuvan eri puolien havainnointi antoi uusia ajatuksia itsellekin. Meneehän musiikin ja kuvataiteen analyysi oman tiedon laitamille, alueelle, jota mielellään laajentaa tilaisuuden tullen, vaikka ei ymmärräkään siitä enempää kuin mielenkiinnon herättämiseksi vaaditaan. Psykoanalyytikko Anneli Larmo sen sijaan puhui kielellä, mihin on jo oman opiskelun myötä enemmän kosketusta.

Matka minuksi (2014) Mina Laamon ohjaama dokumentti toi katsomisen nykyaikaan. Siinä kolme nuorta naista kertoi tarinaansa. Kaikkia yhdistävänä tekijänä oli ollut, ainakin dokumentin tekoon lähtiessä, bloggaamisharrastus. Katsotuksi tulemisen ristiriitaisuus, toiveet ja pelot tulivat konkreettisesti esille muotibloggaajan tarinassa. Hän kuvasi ja kuvautti itseään erilaisissa asuissa ja tilanteissa. Kuitenkin ajatus siitä, että olisi kuvattavana vaikka keskella toria, tuntui nuoresta naisesta vaikealta. Tämä siis siitäkin huolimatta, että blogia seurasi kaupungin kokoinen väkimäärä. Sosiaalinen media mahdollistaa yhtäaikaisen esilläolon ja piiloutumisen. Jokainen voi tuoda esille joitain puolia itsestään pitäen samalla osan itsestään tiukasti salassa. Jotain samalla tavalla ristiriitaista on myös sosiaalisen jännittäjän mielikuvissa. Yhtä aikaa on toive tulla katsotuksi tai ajatus siitä, että kaikki katsovat ja samanaikaisesti katsottuna oleminen on kiusallista ja pelottavaa. Tilanne on hyvin latautunut, ristiriita usein lähes sietämätön. Anna Lilja haastatteli ohjaaja Mina Laamoa elokuvan teosta ja keskustelussa nousivat esille myös dokumentin teon eettiset kysymykset. Miten suojata dokumentissa esiintyviä ihmisiä riittävästi mutta samalla antaa myös mahdollisuus aitojen tunneilmaisujen ja mielipiteiden esilletuloon? Erityisesti nuorten tai erityisen haavoittuvaisessa tilanteessa olevien ihmisten ollessa kyseessä tämäkin puoli on tärkeä huomioida. Mina Laamo ohjaajana vakuutti kyllä myös näillä eettisillä pohdinnoillaan.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä oli Alan Schneiderin (1965)Samuel Beckett’s The Film, jonka pääosassa nähtiin jo ikääntynyt Buster Keaton. Elokuva itsessään oli melko lyhyt, vain 20 minuuttia, mutta psykoanalyytikko Christel Airaksen alustus veti hienosti yhteen koko elokuvasymbosiumin Katse -teeman. Elokuvassa mies liikkuu kadulla, välttäen katsomasta ketään, kulkien sokkona. Ihmiset hänen jälkeensä kauhistuvat jotain. Selityksenä tälle oli kameran kaikkinäkevä silmä, itsehavainnoinnin väistämättömyys, ajatus ettei itseään lopulta pääse pakoon. Mies tulee rappukäytävään, väistelee, odottaa. Vanha nainen kuitenkin säikähtää myös ja kaatuu maahan. Lopulta mies tulee huoneeseen ja yksi kerrallaan poistaa huoneesta kaiken, joka voisi katsoa kohti. Eläimet saatetaan ulos, akvaario ja lintuhäkki peitetään, peili saa viltin päälleen. Lopulta mies on valmis aukaisemaan laukkunsa, jonka sisällä on seitsemän valokuvaa. Ne kuvaavat ihmisen elämänkaarta, miehen elämän tärkeitä kohtia, näin ymmärrämme. Yksi kerrallaan mies lopulta repii kuvat. Elokuvassa mies on kasvokkain itsensä kanssa. Omaa elämäänsä ei pääse pakoon, itsensä kanssa täytyy olla. Airas tuo kauniisti katseen merkityksen kehityksellisestä näkökulmasta. Tunnistamisen hetki on syntymän jälkeen mahdollista ja miten tärkeää on, että äiti katsoo lastaan. Lapsi säätelee katseen määrää, kääntää välillä katseen pois, mutta äidit katsovat vauvojaan silmiin. (Katseen merkityksestä olen kirjoittanut aiemmissa blogeissani https://piia.rantakokko.net/wp/katseen-ja-kiukuttelun-kautta/ ja https://piia.rantakokko.net/wp/katsomalla-nakyvaksi/). Miksi mies vältti katsomista ja poisti kaiken häntä katsovan? Hän pyrkii sulkemaan pois kaiken ulkopuolelta tulevan, kaiken, joka ei ole minä. Airas lainaa myös Reckhardtia ja Ikosta: ”Häpeä on thanatosreaktio, joka sammuttaa epäonnistuneen pyrkimyksen tavoittaa vastavuoroisuutta.” Elokuvan mies saattoi lopulta piiloutua kaikilta muilta paitsi itseltään.

Miksi psykoterapeutti sitten katsoo elokuvia? Voin vastata kysymykseen vain omalta kohdaltani. Elokuva antaa mahdollisuuden eläytyä tarinoihin ja tunnelmiin turvallisessa ympäristössä, yhdessä muiden samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Kun valot syttyvät, on fantasia ohitse. Tunnetilaan ei tarvitse jäädä, mutta samalla voi avartaa omaa kokemistaan, testata eläytymisensä rajoja -taitoja, joita tarvitaan myös terapiatyössä. Toisaalta elokuvat antavat mahdollisuuden karata hetkeksi toiseen ulottuvuuteen. Arki odottaa, mutta sen voi hetkeksi unohtaa ja upota elokuvateatterin pehmeään samettituoliin. Elokuvat, taide, musiikki ovat myös keinoja pitää sielu vireessä. Psykoterapeutin tärkein työkalu on oma itse. Oman itsen kautta tulevat usein konkreettisestikin koetuiksi asiat, joita täytyy yrittää ymmärtää. Teoria auttaa, mutta yksinään se ei riitä. Vain tuntemalla nahoissaan, voi lopulta ymmärtää. Tässä kohdin taide voi toimia kuin levysoittimen puhdistaminen tai kitaran virittäminen. On taas valmiimpi ottamaan vastaan, elämään, kokemaan ja ehkäpä sitten soi samassa sävellajissa potilaan kanssa, puhtaammin yhdessä.

ps. Artikkelikuvana on kuva Magritten teoksesta Katse kaukaisuuteen. Elokuvapäivien välipaloina, lounasaikaan siis, kävimme katsomatta sekä Magritten näyttelyn Amos Rexissä että Kupkan näyttelyn Ateneumissa. Ensimmäisestä siis pieni, teemaan sopiva maistiainen.