Tuntematon mestari aitouden jäljillä
Klaus Härön ohjaama elokuva Tuntematon mestari (2019) tuo silmiemme eteen vanhenevan taidekauppiaan. Heikki Nousiaisen esittämä Olavi Launio, Ola pitää liikettä Bulevardilla. Kauppa ei oikein enää käy. Laatutaide pitäisi tarjota sisäänostohintaan. Liukasliikkeiset tulokkaat ovat vallanneet vanhat markkinat ja Ola on jäänyt jalkoihin. Huutokauppakamarin katselmuksessa nukkavieru neule ja samettihousut erottuvat joukosta. Joku arvostaa sentään vielä, nuoremmasta polvestakin. Onpa eräs kollega myös luotettuna. Mutta kovin yksinäisenä näyttäytyy vanhenevan miehen mielen maisema. Taideliikkeessä taulut ovat pääosassa, ei niinkään niiden esillelaitto ja liike muistuttaa enemmän varastoa kuin kauppaa. Uusinta teknologiaa liikkeessä edustaa valvontakamera ja korttipääte. Puhelut käydään lankapuhelimella, vastaajaan sanellaan viestejä. Liike, mies ja miljöö ovat jääneet viime vuosituhannelle. Aika ei ole pysähtynyt, vain Ola on jäänyt paikoilleen. Ekbergin kahvila luo kohtaamisille kauniit puitteet. Tärkeät keskustelut käydään kahvikuppi edessä, niin tässä elokuvassa kuin varmasti myös todellisuudessa. Monet taidekeskustelut on Bulevardilla sijaitseva kahvila sisäänsä kätkenyt.
Tarinan edetessä tulee ilmi, että Ola on ollut hyvä siinä, mitä tekee. Hänellä on pelisilmää ja hän tietää, miten ihmisille puhutaan. Ola on ollut yhtä liukasliikkeinen, ahnekin kuin uudet tulokkaat nyt. Ja hän todella tuntee taiteen. Niinpä huutokauppakatselmuksessa hyllyn päälle unohdettu yksinkertainen, signeeraamaton miehen kasvoja esittävä teos kiinnittää vanhan taiteentuntijan huomion. Tai oikeastaan elokuvassa tulee vaikutelma, että Olan katseen sijasta olennaista on taulun miehen katse. Se vangitsee, ei jätä rauhaan, ei päästä otteestaan ja Olan on saatava teos jälleenmyyntiin. Hän aavistaa jotain arvokasta ohitse huutokauppaluettelon, jossa taulua luonnehditaan vain termein ”Tuntematon mestari”. Tekijä ei ole tiedossa ja teoksen jäljittäminen alkaa. Aavistus jonkin arvokkaan kohtaamisesta on jäänyt Olan mieleen.
Samanaikaisesti reaalielämä tupsahtaa liikkeeseen koko nuoruuden voimalla. Tyttärenpoika Otto (Amos Brotherus) tarvitsee paikkaa, jossa voi tutustua työelämään. Hän kättelee reippaasti, esittää harjoittelupaperit ja esittää myös, ettei häntä lainkaan häiritse, ettei isoisä häntä tunne. Edellisen kerran kohdatessa on Otto tainnut olla ala-asteikäinen ja mummo on ollut vielä elossa. Ola ei ole suopea harjoitteluajatukselle, mutta myöntyy, kun tytär (Pirjo Lonka) puhuu pojan olemaan vaikka sitten kaupan vahtina sen aikaa, kun Ola selvittää taideteoksen historiaa. Otossa on kauppiasainesta. Hän myy liikkeestä 1250 euron taulun 1650 eurolla mutta isoisälle Otto kertoo myyneensä sen 1500 eurolla. Erotuksen hän tarjoutuu ottamaan omaksi bonuksekseen. Otto on tottunut venyttämään penniä omaksi edukseen ja myöhemmin ymmärrämme myös syyn. Yksinhuoltaja-äiti on miehensä pelivelkojen jälkeen ollut jatkuvassa rahapulassa. On pärjätty, mutta ylimääräiseen ei ole ollut varaa.
Oton ja Olan suhteen tärkeä kohta on, kun Otto haukkuu isoisänsä ammatin: ”Seinät on vaan täynnä vanhaa arvotonta paskaa” ja siitä sisuuntuneena Ola vie Oton Ateneumiin. Vanhojen mestareiden salissa he pysähtyvätHugo Simbergin ’Iltaa kohti’-teoksen eteen. Puhutaan hinnoista, mutta muustakin. Taulun asetelma vanhasta miehestä elämänsä illassa ja pienestä lapsesta, jolla kaikki on vielä edessään, tuo tunnelmaan myös jotain herkkää. ”Se on täytyny jo jonkun verran elääkin, että on osannut tuommoisen maalata”, Ola toteaa Otolle, eikä poika pistä hanttiin.
Mystisen kasvokuvan arvoitus ratkeaa vähitellen. Se on todellakin arvoteos, venäläisen Ilja Repinin ’Kristus’. Mutta tämän todistamiseen tarvitaan kahden sukupolven neuvokkuutta. Huutokaupassa hinta kohoaa kymppitonniin, mutta Ola saa teoksen itselleen. Se pitää enää lunastaa. Aikaa on seitsemän päivää, eikä hänellä ole sellaisia rahoja, mitä teoksen lunastaminen vaatisi. Olan vimmasta saada taulu itselleen tulee mieleen Raamatun kertomus miehestä, joka löysi peltoon kätketyn aarteen. Mies meni, myi koko omaisuutensa ja osti tuon pellon, että saisi aarteen itselleen. Samalla määrätietoisuudella Ola vie panttilainaamoon vaimonsa korut, hääkuvan hopeakehykset, arvolasia ja tauluja, paljon tauluja. Mutta hetken näyttää siltä, ettei vanha mies saa vaadittua summaa kokoon. Kauppahinnan lisäksi on maksettava veroja ja kuluja. Ola laskee rahojaan ja päätyy lopulta lähes epätoivoiselle kerjuureissulle tyttärensä kotiin. Hän on hetken aikaa hyvä isoisä, syö ruokaa yhdessä tyttärensä ja tyttärenpojan kanssa, mutta esittää sitten pyyntönsä. Eikä ymmärrä väistyä edes siinä vaiheessa, kun tytär selittää, ettei hänelle ole jäänyt mitään eron jälkeen, että velkoja maksellaan edelleen. Kun tytär pitää päänsä, Ola kääntyy Oton puoleen. Hän huomasi pojan huoneessa lasipurkin, johon poika oli säästänyt seteleitä. Liian konkreettiseksi tulee sanonta lapsen säästöpossun ryöväämisestä. Poika tarttuu syöttiin sijoituksesta, hakee rahat automaatilta ja yhdessä he käyvät lunastamassa taulun huutokauppakamarilta. Ylpeä Otto ottaa Olasta ja taulusta kuvan liikkeen edessä. Sitten odotellaan ostajaa.
Huutokauppakamarin meklari ei ole kuitenkaan antanut anteeksi sitä, että vanha kettu pääsi kelpo saaliille ilman, että hän ylimielisyyttään tai kiireissään olisi huomannut taulun todellista arvoa, siitäkin huolimatta, että dokumentit olivat koko ajan hänen nenänsä edessä. Kun ostaja kyselee taulusta meklarilta, tämä pilaa Olan kaupat, tahallaan, kun nyt tietää taulun arvon. Myös tytär on saanut selville sen, että Ola on lainannut pojalta ja poika taas opiskelusäästöistä puuttuvan summan. Tytär tulee selvittämään välejä Olan kanssa. Vuosien katkeruus ja pettymykset tiivistyvät tyttären vuodatukseen. Ola on taidekauppias. Seurustellessaan taulujen, meklareiden, ostojen ja myyntien maailmassa hän on parhaimmillaan, mutta tunteet hän lienee ulkoistanut vaimonsa hoidettavaksi. Hän on jäänyt tyttärelleen etäiseksi, ei ole osannut tukea, olla läsnä. Ola selvittää tilejä. Myy oikeuden kiinteistöön, jossa on ollut vuokralla, käy asianajajalla. Hän maksaa velkansa, mutta tytär ei enää vastaa puheluihin. Oton vilpitön kiitoskortti harjoittelujaksosta nostaa Olan tunteet pinnalle. Jokin kokemus elämän merkityksellisyydestä, omasta arvosta toisen silmissä, toive läheisyyteen. Olan liikutukseen tiivistyy paljon.
Vanha mies huolehtii taulusta loppuun asti. Hän testamenttaa taulun Otolle, koska luottaa pojan ymmärtävän sen arvon. Kesken asioiden järjestelyn, tauluröykkiöiden välistä puikkelehtien, Ola kuolee. Asioiden arvo ja tärkeys löytyivät, valitettavan myöhään, voisi ajatella. Kirjeessä tyttärelle kuuluu katumus ja ehkäpä myös yritys sovittaa jotain. Sillä kyllä vanha mies välitti, omalla tavallaan myös tyttären toiveista. Hän säästi taulun, josta tytär piti erityisesti.
Yrityksessä saada taulu, se viimeinen, tärkeä, voi ajatella olleen ahneutta ja itsekkyyttä, häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, että omat päämäärät täyttyvät, halu loistaa nuorempien kollegoiden silmissä.Toisaalta voi myös kysyä, mitä signeeraamaton teos Olalle edusti? Mikä oli tuon taulun todellinen merkitys, ehkäpä ohitse sen maalaajankin? Mikä saa tavoittelemaan jotain niin epätoivoisesti, että on valmis tekemään tekoja, jotka muiden silmiin ovat hulluutta? Etsiikö vanha mies vain lopulta rakkautta ja sovintoa? Tauluun ja pyrkimykseen saada se tiivistyy myös jotain aitoa ja syvää. Ei ole sattumaa, että mystinen taulu on juuri ’Kristus’, kärsimyksen, rakkauden, armon ja anteeksiantamuksen ruumillistuma. Syy signeerauksen puuttumiseenkin selviää: Taiteilija on kenties ajatellut taulun ikonina. Siinä ei oleellista ole taiteilija vaan kuvan kohde, Kristus, syntien sovittaja.
Härön sanotaan olevan elokuvantekijänä pienen ihmisen puolella. Hänen ohjaamiensa elokuvien aiheet ja tapa lähestyä niitä, osoittavat syvää ihmismielen tuntemusta. Ihmisyys ja kaipaus anteeksiantoon löytyvät myös muista elokuvista. Härön elokuvien ihmiset ovat inhimillisiä, raadollisia ja silti on tunnelma, että heitä haluaa ymmärtää. He rakastavat, kaipaavat, tekevät valintoja, vääriäkin ja jossain taustalla kulkee lohdullinen ajatus siitä, että kaikella on merkityksensä.