Psyko-logi-terapeutti tavattavissa
Olen viime päivien aikana seurannut mielenkiinnolla keskustelua eri ryhmissä Psykologiliiton avauksesta, jossa puheenjohtajan blogissa tuotiin esille psykologien tekemää terapiatyötä. Avaus on poikinut kyselyitä Valviralta, heidän kannanottoaan asiaan ja vastauksia puolin ja toisin. Se, mistä kivi hiertää, on tämän arvokkaan työn nimitys. Koska psykoterapeutin koulutus on ammatillista jatkokoulutusta, on vaikea hyväksyä, että liitto tässä kohdin nimittäisi psykologien tekemää -usein toki hyvinkin terapeuttisella työotteella tehtävää- työtä psykoterapiaksi.
Lainkohtiakin tähän tietysti liittyy. Sikäli kuin oikein olen ymmärtänyt, on psykoterapeutti suojattu nimike. Psykoterapeutin tehtäviä voi kuitenkin hoitaa muukin ammattihenkilö, jolla on tehtävään tarvittava koulutus ja kokemus, mutta hän ei voi nimittää tekemäänsä työtä psykoterapiaksi. Ei kovin selkeää ammattilaisellekaan ja uskon, että maallikko on tässä kohdin jo tipahtanut kärryiltä. Näitä keskusteluja on toki tarpeen käydä niin Psykologiliiton kuin Valvirankin kesken ja monet kollegat tekevät arvokasta työtä saattaessaan näitä asioita tiedoksi. Termien sekaannusta on hyvä selkiyttää.
Mutta lähestyn tässä tätä asiaa nyt hiukan toisesta kulmasta. Ensimmäiseksi otan esille nuoren psykologin kirjoituksen asiasta. En tiedä, kuinka epäasialliseksi keskustelu ryhmissä oli mennyt, mutta joka tapauksessa tämä nuori kollega kyseli, että oikeastiko pitkään työtä tehneet kliinikot ajattelevat vastavalmistuneita taitamattomina ja epäkypsinä. On kurja, jos keskustelu on tuonut sellaisen mielikuvan. Työuran alussa, samoin kuin aivan koulu-uran alussa, pitäisi saada olla riittävän taitava. Ja nyt en tarkoita tarjoilla tätä ajatusta ylhäältä päin. Päinvastoin, jokainen keski-ikäistyvä psykologi ja pitkän linjan kliinikko on jossain kohdin ollut nuori ja vastavalmistunut ensimmäisessä työpaikassa. Kollegojen lämmin arvostus ja joskus hienovarainen tuki ovat tärkeitä oman ammatillisen identiteetin kehittymisessä. Tähän mielikuvaan keskinäinen nokittelu ja kilpailu sopivat huonosti. Eli kyllä, psykologina voi olla ylpeä siitä, että on opiskellut itselleen ammatin, jossa saa laajat tiedot ihmisen kehityksestä ja ymmärrystä mielen toiminnasta.
Toisaalta ammatilliseen kehittymiseen kuuluu myös jatkuva itsereflektio. Omalla kohdalla se on tarkoittanut vuosien kuluessa kasvavaa ymmärrystä siitä, miten paljon on asioita, joista en oikeasti tiedä mitään. Eli kääntäen, olin jossain mielessä fiksuimmillani heti valmistumisen jälkeen. En sano tätä vähätelläkseni itseäni tai muita. Ennemminkin ajattelen, että työura on jossain mielessä kapea polku idealismin ja kyynisyyden välissä. Kumpikin on ansa omalle ammatilliselle kasvulle, mutta ehkäpä lopulta omalle jaksamiselle vaikeampi puoli on kyynisyys. Sen sijaan jatkuvan oppimisen asenne ja uteliaisuus auttavat pysymään polulla, mihin se sitten viekään.
Mutta sitten siihen toiseen puoleen eli psykoterapiaan. Väheksymättä yhtään kollegojen tekemää arvokasta työtä erityisesti julkisella sektorilla, ei psykologin antamaa hoitoa pidä kutsua psykoterapiaksi. Ja miksi pitäisikään? Eikö ammatillinen itsetuntokin rakennu realiteettien varaan, niin kuin terve itsetunto muutenkin? Miksi pitäisi hämärtää ja sotkea termistöä tilanteessa, jossa psykologin antamalla hoidolla on oma paikkansa ilman, että sitä pitäisi keinotekoisesti pönkittää nimellä, johon ei ole perusteita? Tässä kohdin Psykologiliitto on, varmasti hyvästä aikeestaan huolimatta, itseasiassa toiminut tavoitettaan vastaan. Tuleeko psykologin antamasta keskustelutuesta laadukkaampaa, jos sitä nimitetään psykoterapiaksi? Ja miksi ihmeessä sellainen ammattilainen, jolla ei tätä jatkokoulutusta ole, edes haluaisi nimittää työtään tällä tavoin?
Ehkäpä asiaa voi lähestyä vielä siitä näkökulmasta, mitä psykoterapian ajatellaan olevan. Eräs kommentti tiivisti tätä mielestäni hyvin. Psykoterapia on suhde. Se ei ole vain interventiota, psykoterapeuttisia menetelmiä tai jonkin viitekehyksen tuomaa ymmärrystä ihmisen mieleen. Psykoterapiasuhde ei ole sellaisenaan siirrettävissä psykoterapiasta toiseen vaan suhde täytyy aina luoda uudestaan psykoterapeutin ja psykoterapiassa kävijän välille. Tämä on asia, joka usein tuntuu unohtuvan ammattilaisiltakin, ellei heillä ole käsitystä siitä, mitä psykoterapia pitää sisällään. Pahimmillaan kuuluu ehdotuksia terapeutin tai terapiasuuntauksen vaihtamisesta siinä kohdin, kun työ oikeastaan alkaa vasta syventyä ja ristiriidat nousevat esille.
Vielä viimeinen, muttei vähäisin kulma tähän keskusteluun koskee nimenomaan psykoterapiakoulutuksen oman hoidon osuutta. Psykoterapiasuuntauksesta riippuen oman hoidon osuus vaihtelee, mutta tarkoittaa vähimmilläänkin sitä, että psykoterapeuttiopiskelija käy terapiassa viikoittain vuoden ajan. Enimmillään se taas voi olla reilu kaksi vuotta neljä kertaa viikossa tapahtuvaa psykoanalyysia. Siis jos mennään puhtaasti koulutusten tuntimäärävaatimuksien mukaan. Oma hoito on tärkeä osa psykoterapeuttina toimimista. Jos et tiedä varjojasi, kuinka voit auttaa muita tunnistamaan omiaan? Tähän ei psykologikoulutus anna suoraan valmiuksia, vaikka jonkinlainen ryhmäkokemus opiskelun myötä tarjottiinkin. En usko kuitenkaan kenenkään meistä opiskelijoista ajatelleen sitä terapiana, eikä sitä sellaiseksi kyllä laitoksenkaan puolelta esitetty. Oma hoito ei suinkaan tee psykoterapeuteista mitään yli-ihmisiä, niin kuin ei psykoterapiakaan tee terapiassa kävijästä immuunia elämän vastoinkäymisille. Mutta riittävän tiivis prosessi antaa kuitenkin valmiuksia kohdata erilaisia tunteita ymmärtäen ja hyväksyvästi. Itsensä ymmärtäminen on hyvä pohja sille, että yrittää ymmärtää toisia.
Summa summarum: Psykologit tekevät arvokasta työtä ja kyllä, omasta ammattitaidosta saa olla ylpeä ja sitä pitää voida tuoda esille asianmukaisin termein. Mutta miksi pitäisi hämärtää käsitteitä, kun voisi arvostaa ja nostaa esille sitä työtä, mitä tekee? Nyt jo pidemmän aikaa psykoterapiatyötä tehneenä, en uskaltaisi tarjota itseäni esim. henkilöstöarviointiin, vaikka periaatteessa psykologin tutkinto minulle sellaisetkin valmiudet tarjoasi. Oman ammattitaidon -myös sen rajojen – tunteminen on tärkeää.