Siitepölystä ja hölynpölystä
Juuri nyt, koivujen parhaaseen kukinta-aikaan, sattui silmiini sosiaalisessa mediassa eräs postaus siitepölyallergioiden ja ylisukupolvisten traumojen tai uskomusten varsin suorasukaisesta yhdistelemisestä. Vaikka sinällään on aivan virkistävää, että psyyken ja ruumiin yhteys tulee keskusteluun, saavat kaikkein suoraviivaisimmat tulkinnat yleensä varsin ärsyyntyneen vastaanoton, syystäkin. Allekirjoitan toki ajatuksen ylisukupolvisten traumojen olemassaolosta, taakkasiirtymästä. Taakkasiirtymästä puhuttaessa tarkoitetaan sitä, että edellisten sukupolvien kokemukset siirtyvät -ei mitenkään maagisesti, vaan piilotajuisten prosessien myötä- seuraavien sukupolvien harteille, ellei näitä kokemuksia voida kohdata ja käsitellä. Nyt kun suurista sodistamme on kulunut riittävästi aikaa, on viimein uskallettu alkaa puhua sodan merkityksestä kokonaiselle sukupolvelle ja sitä kautta vielä seuraavallekin. Ajattelen, että on tärkeää ymmärtää paitsi yhteiskuntaa, vallinnutta aikaa kuin myös oman sukunsa historiaa, että voisi ymmärtää paremmin itseään.
Myös (traumaattisten) kokemusten yhteys ruumiin oireisiin on asia, jonka voin allekirjoittaa. Näihin törmään omassa työssäni. Tunteet tuntuvat myös ruumiissa ja joskus – kun sanoja ei vielä ole- vain ruumiissa. Mutta siihenpä räppäripopparin vaimon ja oman ajatteluni yhtäläisyydet jäävätkin.
Jos unohdetaan se, että usein näissä helppoa ja nopeaa ratkaisua tarjoavissa ohjelmissa on vahvaa rahastamisen makua, on pulmallisempi asia vielä muualla. Samaan aikaan, kun perinteisen lääketieteenkin menetelmät kehittyvät, asioita tutkitaan yhä enemmän, nousee vastaavasti äänekkäämpi omaan kokemukseen nojaava joukko. En epäile suggestion voimaa, päinvastoin, mutta olen skeptinen siitä, miten pysyviä tuloksia näin saadaan. Aloittihan Freudkin oman kliinisen toimintansa hypnoosin parissa, mutta varsin pian joutui kuitenkin toteamaan, etteivät tulokset säily toivotulla tavalla. Oikotie väisti sanat ja tietoisuuden. En siis vähättele uskon tai uskomusten voimaa. Jokainen ihminen on myös vapaa hakemaan apua sieltä, mistä sitä kokee saavansa. Eettisesti tuntuu vain kestämättömältä ajatus, että vaihtoehtoisten hoitojen, uskomushoitojen, puoskaroinnin -ilmiötä voi kutsua monella tavalla- pariin hakeutuvat usein he, jotka ovat pettyneet muualla, kokeneet tulleensa loukatuiksi tai väärin ymmärretyiksi ja ovat ehkä siksi lähtökohtaisesti haavoittuvammassa asemassa. Ajattelen, että ihmisiä vetää näihin hoitoihin myös ajatus siitä, että oma terveys on vain omissa käsissä. Ajatus omavoimaisesta ja hallittavasta prosessista on houkutteleva. Siinä on jotain samaa kuin lapsen toiveessa (ja samalla pelossa), että ajatuksen voimalla voisi hallita ulkoisia tapahtumia.
Vakuuttava tai vakuutteleva, omaan kokemukseen pohjaava tai hyviin “kuluttajakokemuksiin” pohjaava viestintä ei useinkaan sisällä pohdintaa, taustoitusta tai tutkimustuloksilla perustelua. Viestintä vetää mutkat suoriksi ja näin tehdessään vesittää sinällään tärkeää asiaa. Psyykellä ja ruumiin oireiluilla on yhteyksiä, mutta yhteydet eivät useinkaan ole kovin suoraviivaisia. Jokaisella on oma tapansa ilmentää mielen tapahtumia omassa ruumiissaan. Joskus kysymys toki voi olla varsin arkisista, kaikille jossain määrin tutuista ilmiöistä. Jos olet jännittynyt, voit huomaamattasi vetää myös hartioita kyyryyn, joka taas vaikuttaa niskalihaksiin ja verenkiertoon. Seurauksena voi olla päänsärkyä. Toinen reagoi samaan asiaan kiihtyneellä suoliston toiminnalla. Jos jännittää, tuntuu perhosia vatsanpohjassa tai vatsa menee sekaisin. Ahdistunut olotila saa hengittämään pinnallisemmin ja rintakehällä on painon tunnetta. Kielessämme on paljon kuvaavia ilmaisuja näille asioille: pala kurkussa, vanne pään ympärillä, paino rinnalla, sydämen tykytyksiä. Listaa voisi jatkaa pitkälle.
Myös kivussa on aina olemassa psyykkinen elementti. Kipu tuntuu voimakkaampana monista syistä johtuen. Jälleen kovin suoraviivaiset tulkinnat saavat pahimmillaan ihmisen loukkaantumaan ja vetäytymään. Menee usein pitkään, että ruumiin tuntemuksia voidaan psykoterapiassakaan tutkia vapaana siitä ajatuksesta, että “vain kuvittelee kaiken” tai että “päässä on jotain vikaa”. Lähtökohtaisesti psykoterapeutille tämä ehkä on kuitenkin helpompaa kuin esimerkiksi yleislääkärille. Ihmisen odotukset vastaanotolla ovat kovin erilaiset näissä kahdessa paikassa.
Tämä yksioikoinen viestiminen ruumiillisten oireiden syistä saa myös perinteisen lääketieteen kannattajat takajaloilleen. Ja siinä menee lapsi pesuveden mukana. Enemmän tarvitsisimme yleislääkäreitä, jotka ymmärtävät ja uskaltavat ajatella psyyken ja ruumiin yhteyksiä ja tarvittaessa puhua siitä myös ihmiselle itselleen kunnioittavaan sävyyn. Ruumista ja mieltä ei ole tarpeen nähdä toisistaan erillisinä todellisuuksina, vaan tiiviissä yhteydessä olevina systeemeinä, jotka vaikuttavat koko ajan toisiinsa. Esimerkiksi jokainen, jolla on ollut joskus selkä kipeä, tietää kyllä, miten se vaikuttaa mielialaan. Tai hyvin voi ymmärtää, ettei pääkipuisena pysty olemaan parhaimmillaan. Mielemme ei ole olemassa ilman ruumista ja ruumiin todellisuus vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme. Mutta nämä asiat eivät tyhjenny edes perusteellisesti kirjoitettuun teokseen, muutamasta instasloganista puhumattakaan.
On vähintääkin loukkaavaa kertoa fyysisesti oireilevalle ihmiselle, mistä hänen vaivansa johtuvat, tuntematta ihmistä ja hänen tilannettaan tarkemmin. Ja silti uskallan ajatella, ettei kaikkien fyysisten sairauksien synty ole pelkästään geeneissä tai ympäristötekijöissä vaan tärkeässä roolissa on myös ihmisen mieli ja sen ilmentymät ruumiissa. Tiedämme vielä varsin vähän esimerkiksi sisäeritysjärjestelmän, hormooneiden, suoliston ja mielen yhteyksistä. Kiinnostavia tutkimuksia tältä alueelta tehdään koko ajan. Tälle tutkimukselle ei toivoisi sosiaalisen median ilmiöiden sivutuotteena hörhöily-leimaa. On tärkeää, että mielen ja ruumiin yhteyttä voisi vapaasti ihmetellä ja yrittää ymmärtää. Parhaimmillaan se on psykoterapiassa prosessi, joka kehittyy vuorovaikutuksessa vähitellen. Ei niin, että psykoterapeutti jakaa tulkintoja ylhäältä päin.
Mutta alkuun palatakseni: Hoidan jatkossakin siitepölyallergiaani tarvittaessa lääkkeillä ja ylisukupolviset siirtymät käsittelen aivan toisessa yhteydessä. Omassa mielessäni näiden asioiden välillä ei ole ymmärrettävää yhteyttä ja jos se joskus löytyisikin, voi olla että lääkkeet olisivat silti pahimpana kautena tarpeen. En usko, että lujasti ajattelemalla voisin tätä tilannetta muuttaa.