Puutarhanhoitoa ja psykoanalyyttista terapiaa
Minulla on kaksi intohimoa, jotka voin näin julkisesti tunnustaa. Olen innokas harrastelijapuutarhuri ja vankkumaton psykoanalyyttisen terapian kannattaja. Ensi vilkaisulla voisi luulla, ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä keskenään, mutta väärin meni. Kyllä niillä on. Yhteyden löytäminen on itse asiassa aivan helppoa. Katsoo vain pihalle ja alkaa kirjoittaa.
Puutarhani on kokenut harrastukseni aikana muutoksia. Oikeastaan se on koko ajan enemmän tai vähemmän muutoksessa. Voin kuvitella hallitsevani kasviryhmiä ja niiden rytmitystä suhteessa pienen tonttini rajoihin. Mutta todellisuudessa on toisin. Oikeastaan minun on vain tyydyttävä seuraamaan, mitä tapahtuu asettamieni puitteiden lomassa. On muutamia reunaehtoja, realiteetteja. Rajoja ei voi ylittää, vaan on pysyttävä omalla tontillaan. En voi käydä mestaroimaan kenenkään muun maalla.
Minun on myös vältettävä ylihoitamista, kasvit eivät pidä siitä. Jos lannoitan liikaa, se kostautuu liian nopeana ja rehevänä kasvuna ja tarkoittaa sitä, että kasvu on alttiimpi häiriötekijöille. Muutokseen vaaditaan aina aikaa ja kukin kasvaa tavallaan. Kastelukin on oma taitolajinsa. Lopulta tavoitteena on, että juuret hakeutuvat riittävän syvälle pohjamaahan ja näin hento taimi vahvistuu, kestää tuulet, pärjää omillaan.
Puutarha opettaa sietämään sitä, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Kasvu ei aina noudatakaan ennakko-oletuksia, kaikelle ei löydy teoriaa. Lemmikki, tuo puutarhojen oikukas kaunotar, putkahtaa esille sieltä, mihin sitä ei kylvänyt ja ei suostu asettumaan sinne, minne sitä ensisijaisesti ajatteli. Lopputulos on kuitenkin usein varsin viehättävä ja vaaleansininen pilvi kuiskailee nimensä mukaisesti: ”Älä unohda minua”.
Nyt ehkä mietit, mikä on rikkakasvien rooli. Mikä oikein on rikkakasvi? Se on jotain joka kasvaa väärässä paikassa tai liikaa, valloittaen tilaa muilta kasveilta. Tällä periaatteella rikkakasvin nimen saa peräänantamattomasti leviävä saniainen, joka tavalliseen perennapenkkiin joutuessaan vie tilan lopulta kokonaan. Mutta miten upeasti se kasvaakaan varjossa, missä eivät muut oikein tahdo pärjätä. Ja voikukasta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, niin paljon kyseinen kasvi jakaa mielipiteitä. Onko rikkana itsessämme se, joka tukahduttaa jotain muuta, leviää liikaa, vie tilaa ja voimia? Ja voiko sama asia omalla paikallaan olla tarpeellista, hyödyllistä ja kaunistakin?
Puutarhanhoito on opettanut minut sietämään odottamista. Kaikki tapahtuu ajallaan, mutta lopulta kasvua ei voi kiirehtiä. Jos kylvät pionin siemenestä, sen kukintaan menee useita vuosia. Lopputulos palkitsee sen, joka jaksaa kärsivällisesti sietää vielä kasvussa olevaa vuoden toisensa perään. Aina ei kukka ole kuitenkaan sellainen kuin odotit. Siementaimesta tulee erilainen kuin emokasvista. Jopa geneettisesti identtiset jakotaimet kasvavat erilaisilla paikoilla eri näköisiksi. Jokaisesta tulee omanlaisensa ympäristön asettaessa kasvulle joitain reunaehtoja.
Keskeneräisyys on myös yksi yhteinen teema. On jaksettava kärsivällisesti vuosi toisensa perään tehdä asioita vähitellen. Pitää olla valmis siihen, että mukauttaa omia toimiaan sen mukaan, mitä puutarha tarvitsee. Se mikä alussa tarvitsee suojaa ja hoivaa, pärjää vuosien jälkeen vähemmälläkin. Jossain vaiheessa on poistettava puiden tuet, höllennettävä sidoksia, annettava tilaa kasvaa oman näköiseksi. Ja tietysti pitää voida, ainakin aika ajoin, nähdä ja kuvitella puutarhan mahdollisuuksia silloinkin, kun kaikkea peittää vielä valkoinen lumikerros. Iso osa puutarhanhoitoa ja terapiaa on mielessä säilyttäminen.
Lopulta voimme tarjota vain puitteet ja aikaa. Kasvu tapahtuu meistä huolimatta.
(Teksti on julkaistu aiemmin www.monasteri.fi/2016/08/25/puutarhanhoitoa-psykoanalyyttista-terapiaa/)