Winnicott

Tässä ajassa puhutaan paljon terapioista, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tarjolla on monenlaista oireen mukaan kohdennettua menetelmää. Psykoterapiaa hakeva ihminen joutuu terapiaviidakkoon, koska erilaiset tutkimukset ja suositukset viittaavat erilaisten menetelmien tehokkuuteen. Enikö Savanderin väitöstutkimus tuokin tästä ilmiöstä esiin toisen puolen: Kärsivä ja kokeva ihminen on jäänyt diagnoosien puristuksiin ja itseasiassa psykiatria alanakaan ei houkuta uusia tekijöitä. Savanderin kysymyksenä onkin, voisiko kaiken tehdä paremmin ja halvemmalla vain palauttamalla ihminen kiinnostuksen kohteeksi. Tämä kuulostaa samaan aikaan yksinkertaiselta ja kovin vaikealta. Avaan tuota vaikeaa tässä kirjoituksessani enemmän.

Psykoanalyyttisen menetelmän voisi määritellä olevan kaikkea, mikä luo mahdollisuudet sille, että ihminen voisi paremmin ymmärtää itseään. Ei siis yksittäisiä tekniikoita vaan luova vuorovaikutussuhde, joka tapahtuu tiettyjen puitteiden sisällä. Olen sivunnut tätä asiaa myös kirjoituksessani https://piia.rantakokko.net/wp/psyko-logi-terapeutti-tavattavissa/ .

Psykoterapia on aina suhde. Lähtökohdiltaan se on asymmetrinen eli vaikka itsekin usein puhun mielelläni yhteistyöstä, millaisena työn näenkin, se ei ole tasa-arvoinen siinä mielessä, että vastaanotolle hakeutuu ihminen, joka haluaa apua ongelmiinsa. Psykoterapeutin tehtävä, etuoikeuskin, on auttaa häntä paremmin ymmärtämään itseään ja elämään oman näköistään elämää. Asymmetria ei tässä kohdin ole arvottava ilmaisu. Se kuvaa ainoastaan työskentelyn lähtökohtaa. Toinen hakee apua, toinen tarjoaa apuaan, ja vastuu ammatillisuudesta on aina viime kädessä ammattilaisella.

Psykoanalyyttisen työn ytimessä on ihminen tai oikestaan kaksi ihmistä ja vuorovaikutussuhde. Karikatyyri kivikasvoisesta analyytikosta, joka veitsenterävästi, tarkasti kuin kirurgi tiputtelee parantavia tulkintoja on yhden aikakauden tuotos. Ajatus analyyttisen tarkasti tulkitsevasta ammattilaisesta on löydettävissä toki myös Freudin kirjoituksista, mutta on hyvä ymmärtää yksi seikka: Kirjoitukset ovat syntyneet tiettynä aikana ja tämän ajan taustaa vasten. Kun teoria ja käytäntökin on ollut vasta vähitellen muotoutumassa, on ollut tarpeen luoda selkeyttä ja myös eroa heihin, jotka ovat toteuttaneet psykoanalyyttista hoitoa kovin eri tavoin. Historia kertoo kuitenkin Freudinkin olleen kaikkea muuta kuin kivikasvoinen ja jäykkä.

Psykoterapeutin abstinenssi, neutraliteetti on hyvin väärin ymmärretty asia. Se ei suinkaan tarkoita eleettömyyttä tai pahimmillaan tunteettomuutta. Yksinkertaisesti se on sitä, että psykoterapian keskiössä on vastaanotolta apuaan hakeva ihminen, hänen mielensä; eivät psykoterapeutin mieltymykset tai mielipiteet, hänen mielensä sisältö. Mutta samalla ammatti-ihmisen persoonaton neutraalius on mahdottomuus. Lähteehän kaikki jo tilasta, jossa psykoterapia toteutuu. Ihmiset tekevät havaintoja ympäristöstään kaikin aistein ja siten havainnot sisustuksesta, valaistuksesta, psykoterapeutin olemuksesta (vaatetus, ilmeet, eleet, liikket), ovat läsnä tiedostipa niitä tai ei. Ja sama tietysti toisinpäin. Myös psykoterapeutti tekee havaintoja, jotka eivät suinkaan aina ole kovin tiedostettuja. Tämä on suhteessaolon varhaista, ei-kielellistä puolta, johon myös Bion on kirjoituksissaan viitannut.

Tässä tullaan ehkä olennaisimpaan vaikeuteen. On tärkeää, että psykoterapeutti on aidosti läsnä tässä suhteessa eli toisin sanoen: niin vapaana suojautumisesta kuin se kullakin hetkellä on mahdollista. Ja antaa samalla vastaanotolla olevan ihmisen herättämien tunnelmien tuntua itsessään. Tämä on välttämätöntä, että vähitellen yhteisen työskentelyn kautta, ymmärtämällä ja sanoittamalla, ihminen voisi paremmin saada omaa elämäänsä itselleen. Psykoterapeutti asettuu siis toisen käyttöön ainutlaatuisella tavalla kuulostellen ja ymmärtäen itsensä kautta vastaanotolla olevaa ihmistä.

Terapiasuhde on kuitenkin väline ymmärrykseen, ei itsetarkoitus. Kun päämäärä saavutetaan, niiltä osin kuin se on mahdollista, on myös psykoterapeutin luovuttava välineestä l. toisin sanoen ainutlaatuisella tavalla koskettavasta vuorovaikutuksesta, joka voi syntyä tällaisena vain juuri tässä suhteessa. Ja vaikka puhutaan varsin mekaanisesti välineistä ja päämääristä, on prosessi henkilökohtainen, syvä ja merkityksellinen psykoterapeutillekin. Psykoterapeutin mieli on jatkuvassa muutoksessa.

Psykoterapeuttinen suhde on myös aina erilainen. Psykoterapeutin tehtävänä on toisaalta olla juuri sellainen kuin onkin eli toisin sanoen aidosti kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja tietoinen mielessään liikkuvista asioista – on hyvä tiedostaa, että täydellisyys tässä suhteessa on täysi mahdottomuus. Toisaalta psykoterapeutti etsii jokaisen ihmisen kohdalla tavan olla suhteessa juuri tähän ihmiseen. Tässä vaiheessa jo lienee selvää, ettei tällaista opita kirjoista lukemalla, vaan aina uudestaan elämällä todeksi kiinnostus toisen mieltä kohtaan.

Psykoterapeutin tehtävä on myös halvaantumatta selvitä siitä paradoksista, että yhtäaikaisesti on tehtävä asioita tietäen, ettei tee oikein, että väistämättä tekee virheitä eli ei ole toiselle juuri sellainen kuin toinen tarvitsisi. Tässä on itseäni auttanut kovasti Winnicottin ajatus riittävän hyvästä äitiydestä (ja vanhemmuudesta sekä psykoanalyyttisesta hoidosta).

Jokaisessa ihmisessä on olemassa myös tuhoava puoli. Tämä ihmisyyden syvä pohjavirta on vaarallinen silloin, kun sen olemassaolon unohtaa. Hannah Arendt ilmaisi ajatuksen ettei pahuudesta pääse pyrkimällä hyvään. Tätä mukaillen ajattelen, ettei pahuudesta pääse siten, ettei sitä huomioi tai katso sitä kohti. Psykoterapeutti ei ole vapaa piilotajunnastaan, eikä voi sitä koskaan täysin ymmärtää. Tämän asian tiedostaminen, oman pahuuden tai toisin sanoen piilotajuisten motiivien ja tarpeiden olemassaolon tunnustaminen, on oleellista siinä, että voi säilyttää elävyyttään. Elävyys ei siis tule vain kaikesta hyvästä, vaan kaikesta mitä on; oman ihmisyyden ja inhimillisyyden syvästä tiedostamisesta.

Psykoterapeutin elävyys, mielenliikkeiden vapaus, on äärettömän tärkeää psykoanalyyttisessä työssä. Tätä elävyyttä kukin psykoterapeutti ylläpitää omilla tavoillaan. Eli toisin sanoen jokaisella on omat keinonsa tuoda mieleen tilaa ja joustavuutta. Jollekin se on kulttuurikokemukset, toiselle luonto, kolmannelle liikunta. Tärkeintä on, että löytää keinot pitää työväline, oma itse, vireessä. Koska psykoanalyyttinen työ on henkilökohtaisen totuuden etsimistä, siihen sopivat kovin huonosti ulkoapäin annetut totuudet. Sen sijaan kiinnostunut, jopa utelias asenne elämään antaa tilaa ajattelulle ja elävyydelle.

Alkuun vielä palatakseni: Ihminen psykoanalyyttisen työn ytimessä on välttämättömyys ja suuri haaste. Kun välissä ei ole kyselylomakkeita tai harjoitteita, on psykoterapeuttikin ilman suojaa, omana itsenään terapiasuhteessa läsnä. Tämän ymmärtäminen ja sietäminen on keskeistä. Ja silloin on äärimmäisen tärkeää, että psykoterapeutin omassa mielessä on tilaa ajatella, kysyä hankalia kysymyksiä, ihmetelläkin.