Winnicott

Usein saan aiheita kirjoituksiini, kun seuraan keskustelua ammattifoorumeissa. Niin nytkin. Paljon puhuttavat sairaalauudistusten myötä tulevat avokonttorit, omien työhuoneiden puuttuminen ja tarvittavien tilojen järjestäminen ja varaaminen. Vaikka esimerkiksi varaussysteemit olisi tehty järkeviksi ja helposti hallittaviksi, mitä ne eivät useinkaan ole, menee työn puitteiden järjestämiseen kallista työaikaa. Ja ennen kaikkea se kuormittaa sitä, mikä psyykkisen työntekijän tärkein voimavara on eli omaa mieltä.

Avokonttoriuudistus läpäisee kaikki ammattiryhmät ja erityisalat, mielenterveystyöntekijät ja psykiatriset poliklinikat mukaan lukien. Toki todellisten säästöjen euromääräkin voidaan kyseenalaistaa, koska yhteiskonttorit vaativat kylkeen ns. äänieristettyjä puheluhuoneita ja kaikesta huolimatta täytyy olla edelleen myös vastaanottohuoneita, (Ihmisiä vartenhan nuo laitokset kuitenkin ovat, vai ovatko?) mutta mikä hintalappu voidaan laittaa sille, että työntekijät äänestävät jaloillaan siinä kohdin, kun työn tekemisen puitteet murenevat.

Itseäni keskustelu yhteisistä tiloista ei suoranaisesti koske. Olen yksityinen ammatinharjoittaja ja saan pitää itse huolta siitä, että työtilani vastaavat omia mieltymyksiäni ja vastaanotolle tulevien ihmisten tarpeita. Mukavat tuolit ja viihtyisä tila ovat edellytyksiä sille, että voin keskittyä oleelliseen: vuorovaikutukseen toisen kanssa, hänen mielensä tutkimiseen. Paperitöille on varattu oma paikkansa, samoin virkistäytymiselle. Lukiessani keskustelua siitä, miten työntekijä vaihtaa huonetta tapaamisten välillä kuljettaen tavaroitaan paikasta toiseen, poden lähes syyllisyyttä omasta järjestelystäni. Samalla kuitenkin tiedostan, että näin jaksan tehdä työtäni sen vaatimalla intensiteetillä. Jatkuva epävarmuus ja työtilojen vaihtelu kuormittaisivat omaa mieltäni aivan liikaa.

En siis näe tulevaisuuden sairaaloiden huonejärjestelyitä työntekijän kannalta kovinkaan houkuttelevina enkä työnantajan kannalta kovinkaan tehokkaana. En tiedä, onko kukaan konkreettisesti kellottanut sitä, miten paljon päivän aikana menee aikaa kaikkeen ylimääräiseen järjestelyyn, mutta se ei voi olla järkevää työajan käyttöä, työnantajan näkökulmastakaan. Se on kuitenkin vasta toinen puoli asiaa. Toinen puoli on psyykkistä työtä tekevän ihmisen kulma.

Psykoterapiassa mutta psyykkisessä työssä muutenkin, on tärkeää luoda turvallinen tila asioiden käsittelyyn. Se, että asiat ovat mahdollisimman pysyviä, jatkuvat samanlaisina riittävän pitkään, auttaa vähitellen vapauttamaan ajattelua sisäänpäin, oman mielen liikkeisiin. Psykoterapian elementtien, samana pysyvien rutiineiden lisäksi, myös samana pysyvä fyysinen tila on tässä työssä tärkeä. Konkreettisesti sen huomasin silloin, kun vaihdoin vastaanottoni paikkaa. Vaikka muutosta saattoi valmistella etukäteen, pidemmän aikaa, herätti se keskustelua, epäröintiäkin. Konkreettiset kysymykset sijainnista ja parkkipaikoista tulivat mieleen, mutta myös huoneen muuttuminen herätti ajatuksia. Joku tuttu, totuttu muuttui. Tässä kohdin ei ollut väliä sillä, oliko muutos parempaan vai huonompaan, se oli silti muutos entiseen. Terapian koti vaihtoi paikkaa.

Syvimmillään merkitys fyysisestä ympäristöstä on jotain hyvin varhaista. Terapiatilan esineet ja niiden näkeminen voivat tuoda mieleen kokemuksen omasta lapsuudesta. Miten tärkeää on voinut olla se, että joku elementti omassa tilassa on kohdallaan: Yövalo tulee sänkyyn tietystä kulmasta tai tuttu pehmo tuntuu poskea vasten. Winnicott puhui transitionaaliobjektista. Samana pysyvät asiat luovat turvaa. Nämä kokemukset eivät useinkaan ole sanallistettavissa sellaisenaan, mutta muutoksen tilan järjestelyssä voi kyllä kuulla siitä, mitä ihminen kertoo.

Ihmisen kokemus fyysisestä tilasta ympärillään ei ole järkeiltävissä tilavarauskalenterin täyttymisellä. Uusi tila, uusi ympäristö vaatii havaintoja, usein tiedostamattomia. On vaikea sanallistaa sitä, miksi jossain tilassa on mukava olla ja toisessa taas ei. Joka tapauksessa jatkuva muutos vaatii aina uudelleen orientoitumista, niin työntekijältä kuin vastaanotolle tulijaltakin. Muuttuvuuden käsittely vaatii työtä ja kuormittaa mieltä. Kaikki tämä on poissa siitä, minkä takia tapaaminen alun perin on järjestetty. Jos jatkuva muutos fyysisessä tilassa kuormittaa työntekijää, millä tavoin sen voi ajatella vaikuttavan vastaanotolle tulijaan, ihmiseen, jonka kyky sietää psyykkistä painetta on, ainakin hetkeksi alentunut? Voiko mielen työtä asettua tekemään jatkuvasti vaihtuvissa fyysisissä puitteissa?

En tietysti tiedä, miltä kulmalta usein suunniteltujen kaltaiset työhuonejärjestelyt l. erikseen varattavat tilat ja yhteiskonttorit, näyttäytyvät kustannustehokkaina. Pitkässä juoksussa hinta lisääntyneestä kuormituksesta on kuitenkin vaikea määritellä euroina. Tilojen suunnittelusta puuttuu ymmärrys psyykkisen työn luonteesta. Tätä tietoutta soisi suunnittelutasolle tulevan.