Enikö Savander

Monesti keskustelut erilaisissa ammattiryhmissä antavat ajattelemisen aihetta. Niin tähänkin kirjoitukseen. Kollegaa hämmensi potilas, joka tulee vastaanotolle diagnoosi edellä. Ilmiö on varmasti useimmille potilastyötä tekeville tuttu. Sinällään ei tietysti ole mitään väärää siinä, että yrittää tavoittaa kokemustaan joillakin sanoilla. Edes diagnoosien kielellä ellei muuta henkilökohtaisempaa vielä ole. Parhaimmillaan selitys, diagnoosi, voi selkiyttää ja auttaa ymmärtämään jotain omasta kokemuksesta. Ja hyvä niin.

Pulmallisempaa on se, jos keskustelussa päästään vain tälle tasolle. Tyydytään siihen, että on löytynyt jokin selitys, joitain sanoja, mutta puuttuu ajatus siitä, millä tavalla kaikki koskettaa juuri potilasta itseään. Miten hän kokee oman masennuksensa/ahdistuksensa/traumansa? Ja tietysti, kun puhun diagnoosikielestä en tarkoita vain tautiluokituksen diagnooseja. Yhtä kaikki vastaavan merkityksen saavat julkisuudessa esillä olleet nimitykset kuten vaikka erityisherkkyys, läheisriippuvuus, huijarisyndrooma ym.

Ihminen voi olla helpottunut löytäessään jonkun nimen kokemuksilleen. Samalla nimi voi olla myös tiedostamaton lupa sille, ettei asiaa tarvitse lähestyä enempää. Onhan jo tietona, mistä on kysymys. Silloin diagnoosi tai psykokieli toimii suojauksen palveluksessa. Todella kipeitä asioita voi selittää psykologisin termein. Voi lukea teoriaa tai hankkia tietoa muuta kautta. Keskustelusta tulee älyllistävää knoppailua, jossa kokemus ja tunne ovat toissijaisia.

Ja jälleen, ongelmana ei sinällään ole se, että ihminen haluaa hakea tietoa psykologisista ilmiöistä ja lähestyä asioitaan teorian kulmasta. Kysymyksenä on enemmänkin, johtaako tämä myös johonkin muuhun? Voiko psykokielen takaa löytyä ymmärrystä, omaa kokemusta ja tunteita, niitä kipeitäkin, joita mieluusti väistelisi? Vai antaako diagnoosi luvan poteroitua, jäädä paikoilleen, koska ei voi, koska on sitä, tätä tai tuota? Tuleeko tuolloin jostain sellaisesta, joka on alunperin kehitetty luokittelun avuksi ammattilaisten keskinäisessa kommunikoinnissa, määrittelevää ja lopulta rajoittavaa?

Enikö Savander lähestyi väitöskirjassaan perinteisen oirekeskeisen ja dialogisen sekvenssianalyysin eroja potilaan arvioinnissa ja hoidossa. Jälkimmäisen ryhmän kohdalla hoitavien ihmisten ja potilaiden itsensä käsitykset mm. hoidon tavoitteista olivat yhteneväiset. Oli yhteistä ymmärrystä siitä, mistä on kysymys. Ensimmäisessä ryhmässä yhteneväisyyttä oli vain sen arvioinnissa, kuinka sitoutuneita potilaat ovat hoitoon ja ymmärrystä siinäkään ei ollut kovin paljon. Molemmissa ryhmissä, riippumatta työntekijöiden kysymyksistä, potilailla oli tarve puhua omakohtaisista kokemuksistaan. Savander kysyikin, olisiko psykiatrian “parempaa halvemmalla” sitä, että oireiden sijaan ihminen olisi kiinnostuksen kohteena.

Näitä kahta asiaa yhdessä tarkastellen, jäin miettimään, kuinka paljon psykoammattilaiset itse ylläpitävät tätä oirekeskeisen puhumisen tapaa? Ehkäpä väistellen todellista kohtaamista ja potilaan tunnetta ja kokemista sellaisena kuin se on: kipeänä ja ainutkertaisena, henkilökohtaisena? Diagnoosikieli ja kyselylomakkeet voivat auttaa ammattilaista suojautumaan vaikeilta tunteilta. Mutta kertooko Core-om ihmisen kokemuksista edelliseltä viikolta vai kertoisiko niitä kuitenkin ihminen itse? Siis jos häntä kuunnellaan.

Luin äskettäin Joona Taipaleen hienon artikkelin Kohtaamisen illuusio. Hän analysoi Winnicottin kirjettä Kleinille. Kirjeen keskeisenä sisältönä oli se, miten Winnicott toivoi Kleinilta sitä, että psykoanalyyttisistä käsitteistä voisi keskustella yhdessä. Kirjeen voisi nähdä kutsuna yhteiseen luovaan leikkiin. Winnicott puolustaa oikeuttaan puhua asioista omalla tavallaan ja kielellään. Hän puolustaa vapautta ajatella ilman, että yleiset määrittelyt, toisen tapa ymmärtää asia, liikaa määrittävät oman ajattelun suuntaa. Klein ei koskaan vastannut Winnicottin kirjeeseen. Voisi sanoa, että hän vaikeni toisen kuoliaaksi. Samalla hän tuli todistaneeksi myös Winnicottin ajatuksen todeksi.

Oma henkilökohtainen tapa lähestyä asiota, ajatella itsenäisesti, omin käsittein on juuri se, mikä tekee Winnicottin teksteistä myös joiltain osin vaikeasti lähestyttäviä, ainakin jos niitä yrittää omaksua sellaisenaan, ajattelematta niitä ensin omikseen. Toisenlainen lähestymistapa taas avaa uuden maailman: Oikeastaan Winnicott kutsui teksteillään lukijaansa juuri ajattelemaan itse, muodostamaan oman tapansa ymmärtää ilmiötä, omin sanoin, omalla kielellä. Subjektiivinen luova käy keskustelua ulkoisen kanssa, “leikkien yhdessä”.

Taipaleen artikkeli antoi myös ajatuksen siitä, onko diagnoosien kieli, psykokieli, juurikin tuota artikkelissa mainittua “kuollutta kieltä”. Jotain sellaista, johon kokemus yritetään sovittaa sen sijaan, että lähdettäisiin liikkeelle toisesta suunnasta, kokemuksesta, etsien sanoja subjektiiviselle. Kuin pakottaisimme toisen mekaanisesti leikkimään määrätyillä säännöillä uskaltamatta ajatella, että haluammeko sitä edes itse.

Miten psyykkistä kokemusta sitten pitäisi lähestyä? Jos diagnoosit ja psykokieli vievät usein kauemmaksi ymmärryksestä, miten voisi ymmärtää paremmin? Mistä löytyy riittävästi yhteistä kieltä, että potilas voi kokea tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi? Ja miten voisi sanoittaa jotain sellaista, jolle ei oikeastaan vielä ole mitään muotoa? Se on hapuilevia yrityksiä, omien vastatunteiden kuuntelua, mielikuvia.

Usein avuksi voivat tulla, niin potilaalle kuin psykoterapeutillekin, taiteen monet muodot. Kuinka hieno onkaan Kristian Meurmanin tulkinta Leinon Lapin kesästä kaipauksen ja surun ilmentäjänä? Tai Jenni Vartiaisen versioima, alun perin Cheekin esittämä, Jumalten keinu, mielialan vaihtelun sanoittajana? “Joka keinussa jumalten keinuu, halki taivaan ja helvetin heiluu…” Leinon tekstiä taitaa tosin alkujaan olla tuo kohta. Entä millaisia tunteita herättävät Hugo Simbergin kuolema-aiheiset maalaukset, tai Kieslowskin väritrilogia, jos elokuvien puolelle mennään? Kun ollaan jo yhteisen leikin alueella -terapia on vakavaa leikkiä- tulevat avuksi yhteiset kokemukset kulttuurin alueella tai vaikka luonnosta. Psykokieli ei tällaiseen tunteiden kuvaukseen kykene. Se jää aina yleiselle tasolle tavoittamatta henkilökohtaista ja elävää.