psykoanalyyttinen suhde

Työn alla on parhaillaan esitys kohtaamisesta. Aihe on mielenkiintoinen ja avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan. Ammattilaisen ja vastaanotolle tulevan ihmisen kohtaaminen on vuorovaikutusta. Siinä on kaksi osapuolta, kaksi mieltä, kaksi piilotajuntaa. Paljon odotuksia, toiveita ja pelkojakin. Hoidollinen kohtaaminen, psykoterapia, psykoanalyysi, ovat vuorovaikutussuhteita. Suhde kahden ihmisen välillä on se, mistä kaikki lopulta lähtee. Menetelmät, manuaalit, lomakkeet ovat sanoja joiden merkitys on vähintäänkin toissijainen suhteessa siihen, mitä tuossa tilanteessa todella tapahtuu.

Kysymys on kahdenvälisestä suhteesta ja tässä ainutlaatuisessa suhteessa tulevat näkyviksi ne vaikeudet tai haasteet, joiden myötä ihminen on alunperin vastaanotolle saapunut. Tässä suhteessa, hoitosuhteessa, yhteistyösuhteessa on mahdollista turvallisesti lähestyä niitä kipukohtia, joiden käsitteleminen syystä tai toisesta muussa kontekstissa on mahdotonta. Näiden asioiden käsittelemiseen psykoterapiasuhde on ainutlaatuinen tilaisuus.

Hoidollisessa vuorovaikutuksessa, psykoterapeuttisessa suhteessa on läsnä kaksi osapuolta. Toinen on tullut paikalle, koska kokee kärsimystä jostain asiasta elämässään ja tarvitsee apua selvittääkseen tätä mielessä olevaa hankalaa, ymmärtääkseen itseään paremmin. Ja toinen on häntä tässä työssä auttamassa. Siinä mielessä suhde on aina väistämättä epäsymmetrinen. Se ei kuitenkaan koskaan tarkoita sitä, että ammattilainen tietää ohitse toisen tai asettuu auktoriteetiksi suhteessa siihen, miten ihmisen itsensä pitäisi ratkaista elämänsä vaikeita asioita. Ammattilainen asettuu tutkimaan, kyselemään, kuuntelemaan.

Suhde on tasavertainen siinä mielessä, että työn tavoite on yhteinen. On tärkeää, että kumpikin omalta osaltaan sitoutuu siihen, että voisi ymmärtää paremmin kaikkea mielessään olevaa. Vastaanotolle tuleva ihminen omaa mieltään, ammattilaisen avulla ja samalla myös ammattilainen kaikkea sitä, mitä on hänen omassa mielessään ja miten se heijastaa vuorovaikutuksessa tapahtuvaa. Omien vastatunteiden tiedostaminen ja niiden kuunteleminen, kaiken sen puntarointi, mitä vastaanotolle tuleva ihminen herättää itsessä, on tärkeä osa työtä.

Olennaista on myös pyrkiä erottamaan se, millä tavoin oma mieli pyrkii värittämään havaintoja toisesta eli apua etsivästä ihmisestä. Ammattilaisen mieli ei ole tyhjä taulu tai peili vaan se on kaikkia niitä kokemuksia, elettyä historiaa ja luettua teoriaa, minkä kanssa itse päivittäin elää. Jos siis kuvittelee ammattilaisuuden jollain tavalla tekevän mahdolliseksi sen, että voisi olla ennakko-odotuksista ja -oletuksista vapaa, elää illuusiossa. Tärkeintä on olla näistä puolista niin tietoinen kuin se on mahdollista, riittävän tietoinen ja sitä kautta riittävän vapaa.

Kohtaamisessa on kaksi ihmistä. Fyysinen tila, ruumiillisuus on läsnä kohtaamisen ensi hetkistä alkaen. Emme voi väistää sitä, jos se olisi tarpeenkaan, miten teemme havaintoja toisistamme ensimmäisestä kohtaamisesta tai usein jo puhelinsoitosta lähtien. Emme tietoisesti vaan usein vain monen aistikanavan kautta luoden kuvia siitä, millainen toinen on ja millainen on meidän suhteemme toiseen, miten toinen meitä katsoo, miten puhuu. Tässäkin mielessä ajatus siitä, että voisimme muodostaa käsityksemme toisesta ikään kuin ilman ennakko-odotuksia, on illuusio. Havaitsemme toisesta kaikenlaista jo ennen kuin näistä havainnoista tulee jotain, joka on sanallistettavissa tai edes tiedostettua.

Vieläkin tulee vastaan yleisesti väärin ymmärretty ajatus abstinenssista. Psykoanalyytikko tai psykodynaaminen terapeutti saatetaan edelleen käsittää hiljaisena, kivikasvoisena ja passiivisena hahmona, jonka tehtävä on lähinnä murahduksin ilmaista läsnä- tai hengissäoloa. Tällainen kuva tulee esille valitettavan usein myös keskustelupalstoilla, joilla toivotaan “ei sellaista perinteistä psykoanalyyttista terapeuttia” tarkoittaen, että toivotaan terapeutilta aktiivista läsnäoloa. Tekisi mieleni sanoa: ihmisyyttä. Vastaanotolla ollaan kuitenkin aina sinne tulleen ihmisen vuoksi. Sen takia, että hän tarvitsee apua oman mielensä ymmärtämiseen, että hän voisi elää oman näköistään elämää. Siksi ammattilainen keskittyy tähän. Siitähän hänelle lopulta myös maksetaan, ei omien mielipiteiden tai elämänohjeiden kertomisesta.

Konkreettiset neuvot tai ratkaisuehdotukset siirtävät myös vastuun pois toimijalta itseltään eli vastaanotolle tulevalta apua hakevalta ihmiseltä. Selvää on sekin, ettei ammattilaisen tehtävä ole arvioida tai moralisoida ihmisen tekojen oikeutusta tai hänen arvojaan. Siksikin on äärimmäisen tärkeää olla selvillä omista lähtökohdistaan, arvoistaan ja arvostuksistaan.

On kuitenkin oleellista ymmärtää sekin, että välitämme paljon itsellemme tärkeistä asioista ilman, että koskaan niistä puhumme. Emmekä voi estää tämän välittymistä toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteessa, olipa hän itse siitä tietoinen tai ei. Parhaimmillaan tämä on esimerkiksi sitä, että tutkiva ja kiinnostunut suhtautuminen kaikkeen omassa mielessä tapahtuvaan sisäistyy apua hakeneen omaksi tavaksi kokea oma mielensä.

Se, että ammattilainen on aidosti läsnä (lue: niin vapaana suojautumisesta kuin se sillä hetkellä suinkin on mahdollista) ja antaa toisen herättämien tunnelmien tuntua itsessään, on välttämätön väline siihen, että ihminen voi saada omaa elämäänsä paremmin itselleen. Kun päämäärä saavutetaan, niiltä osin kuin se on mahdollista, on psykoterapeutin/psykoanalyytikon luovuttava välineestä l. toisin sanoen ainutlaatuisella tavalla koskettavasta vuorovaikutuksesta, joka voi syntyä tällaisena vain juuri tässä suhteessa. Ja vaikka puhutaan varsin mekaanisesti välineistä ja päämääristä, on prosessi henkilökohtainen. Se tuntuu ja on merkityksellinen, myös kohtaamisen ammattilaiselle.

Mitä sitten voisi olla se keskustelupalstoillakin perään kyselty elävyys? Millainen terapeuttinen suhde on silloin, kun se on elävä? Jokainen yhteistyöpari eli ammattilainen ja hänen vastaanotolleen tuleva ihminen ovat ainutlaatuinen pari. Sellaisenaan, täysin samanlaisena vuorovaikutus ei toteudu missään muussa suhteessa. Eli myös ammattilainen on suhteessa jokaiseen hiukan eri tavalla, apua hakevan ihmisen tarpeista lähtien ja samalla omana itsenään.

Olemisen ydin ei muutu ajan hetkestä toiseen tai ihmisestä riippuen, persoona ei häviä, mutta tapa olla toisen kanssa sovelletaan kulloisenkin suhteen ehdoilla. Kärsivä ihminen etsitään sieltä, mistä hänet voi löytää. Tullaan vastaan, eikä oleteta, että toinen tulee, on riittävän “motivoitunut” hoitosuhteeseen jo heti alkuun. Joskus tai aika useinkin työn alku on kesyttelyä. Kuin Pikku Prinssi ja kettu, vähitellen. Tähän ajatukseen sopivat kovin huonosti niin manualisoitu lähestyminen kuin rajatut käyntikerratkin.

Tässä kohdin voisi jo nostaa kädet pystyyn ja ajatella tehtävää täysin mahdottomana. Tavallaan se onkin juuri sitä. Ja senkin ajatuksen ja asian kanssa on ammattilaisen selvittävä. On hyväksyttävä se, että ei tee oikein, siis siinä merkityksessä, että olisi juuri sellainen kuin toinen tarvitsee ja siitä huolimatta on tehtävä asioita. Se kuuluu myös vastuuseen. Tässä tulee avuksi Winnicottin ajatus “riittävän hyvästä” äitiydestä laajennuttuna vanhemmuuteen ja psykoanalyyttiseen hoitoon.

Hoitosuhteessa ammattilaisen vastuulla on huolehtia oman instrumentin virittämisestä. Vaikka soitettaisiin nuoteista, bändi soittaa päin seiniä, jos soittimet ovat epävireessä. Ammattilaisen vastuulla on huolehtia omasta jaksamisestaan, omasta elävyydestään. Jokainen löytää tähän itselleen ominaisimmat tavat. Toiselle se on kulttuuri monissa muodoissaan, toiselle käsillä tekeminen tai luontokokemukset.

Olennaista on myös se, että tulee riittävän tutuiksi oman elämänsä hankalien kohtien kanssa. Että riittävästi tiedostaa psyykensä varjopuolta, pohjavirtoja, jotka voisivat tempaista mukaansa. Ammattilainen ei ole vapaa piilotajunnastaan, eikä voi sitä koskaan täysin ymmärtää. Tässä suhteessa jokainen on keskeneräinen ja tämän keskeneräisyyden kanssa on kohdattava toinen ihminen. Omien piilotajuisten motiivien ja tarpeiden olemassaolon tunnustaminen on oleellista siinä, että voi säilyttää elävyyttään, aitouttaan, tulla kohtaamaan toista ilman liiallista tarvetta suojautua. Elävyys ei lopulta tule vain kaikesta hyvästä, vaan kaikesta siitä, mitä mielessä on.