kuolema

Pyhäinpäivänä olemme kuoleman ja surun äärellä. On hyvä, että kulttuurissamme on omistettu yksi päivä niiden ihmisten muistelemiselle, jotka ovat olemassa enää mielessämme. Ajattelen, että myös Halloween kauhukuvastoineen on jonkinlainen tapa tätä elämään kuuluvaa surua ja tuskaa lieventää. Ehkäpä silläkin on paikkansa, vaikka se ainakin itsestä tuntuu vielä omaan kulttuuriimme vahvasti lainatulta, kaupalliseltakin. Mutta syntysijoillaan Meksikossa on erityinen kuolleiden päivä, karnevaali, jossa kuolleet ihmiset tuodaan ajatuksissa, kuvin ja muisteluin mukaan läheisten elämään. Disneyn piirretty Coco kertoi tästä ja toki muustakin, kannattaa katsoa.

Mutta takaisin Pyhäinpäivään. Vahvasti tuntuu, että kuolema ja sitä myöten myös suru, on siivottu pois arjesta ja näkyviltä, vaikka elämän rajallisuus, kuolema, on lopulta jokaisen elävän kohtalo. Ihminen pyrkii, lähes maanisesti, tavoittelemaan voimaa, kestävyyttä, terveyttä -ikuista nuoruutta- ohittaen oman ruumiinsa ja ruumiillisuutensa realiteetit. Ja tietysti, ei ole väärin treenata tai syödä terveellisesti tai tehdä harjoituksia, jotka edistävät hyvinvointia. Ehkä pulma onkin siinä, jos suhtautuminen omaan ruumiiseen ei lähde huolenpidon näkökulmasta, vaan pyrkimyksestä asettaa ruumis palvelemaan oman omnipotenssin päämääriä.

Surustakin tulee suoritus. Se nähdään etenevänä prosessina, joka tulee valmiiksi, surutyö saatetaan loppuun tai jatketaan elämää. Mutta niin kuin kuolemakin, suru kuuluu elämään. Se ei ole jotain häiritsevää, josta pitäisi koko ajan aktiivisesti pyrkiä pois, vaan se kuuluu inhimillisten tunteiden kirjoon. Tumma pohjasävy luo syvyyttä, myös kirkkaammat värit erottuvat tummaa vasten selkeämpinä. Surulla on merkitystä, tehtävää, sitä tarvitaan. Kuolemakin luo lopulta, hyvällä tavalla, rajan jota vasten oma elämä tiivistyy. Ja silti sitä varten ei tarvitse elää kuin viimeistä päivää, jos sillä tarkoitetaan piittaamattomuutta omasta tai muiden hyvinvoinnista pitkällä tähtäimellä.

Aiemmin vahvana ollut käsitys surun vaiheista ja prosessiluonteesta, on irrotettu asiayhteydestään. Alunperin traumaattisen kokemuksen käsittelyyn syntynyt malli, jossa shokkivaiheen, vihan ja kaupanteon kautta päästään hyväksymään ja rakentamaan uutta, ei sellaisenaan sovi surun ymmärtämiseen. Hyvää mallissa on toki se, että se tuo ajatuksen siitä, että menetyksessä ihminen voi kokea monenlaisia tunteita surun lisäksi. Mutta prosessi ei etene suoraviivaisesti vaiheesta toiseen, eikä sen etenemiselle voida antaa määräaikoja. Oikeastaan prosessi on lähtökohtaisesti väärä sana kuvaamaan surevan tilannetta.

Sureva elää kahta aikaa. On reaaliaika, joka etenee vääjäämättä, vuodenajat seuraavat toistaan, itse vanhenee. Ja on aika, joka pysähtyi menetykseen. Kuolleet eivät vanhene. Heidän kanssaan ei tule enää uusia kokemuksia ja erilaiset elämänvaiheet kohdataan ilman toisen konkreettista läsnäoloa. Sanon konkreettista, koska mielessämme toinen on olemassa. Hänen tapansa tehdä asioita tai puhua niistä, kertoa tarinoita, arvonsa ja arvostuksena säilyvät niin kauan kuin ne muistetaan. On usein myös niin, että heti menetyksen jälkeen, tämä jälkimmäinen aika on todellisempi. Siinä viipyillään enemmän. Arki on jotain, joka tulee häiritsemään ja lopulta hyvä, että niin tapahtuu. Että ihmiset ympärillä vetävät mukaansa siihen, mitä tapahtuu juuri nyt. Kysyvät, mitä kuuluu. Kahta aikaa voisi kuvata myös kaksoisprosessimallin käsitteellä, jossa heilahtelu tapahtuu menetys -ja toipumisorientaatioiden välillä.

Mutta ei ole mitään selkeätä aikamäärää, missä läheisen ihmisen kuolemasta pitäisi toipua. Ja oikeastaan toipuminen on sitä, että menetyksestä ja menetetystä ihmisestä tulee osa omaa sisäistä tarinaa. Kirjassaan Surun sylissä Mari Pulkkinen tuo suruun sen näkökulman, että se on elämäntapahtuma, suru kuuluu elämään.

Kirjoitin artikkelin surun aikakokemuksesta Monasterin juhlakirjaan Toteemi ja pupu. Niin kauan kuin suru on mielessä tykyttävänä avohaavana, myös se, miten ihminen siitä puhuu, kuvaa kokemisen tapaa. On kuin ihminen puhuisi asioista, jotka ovat tapahtuneet eilen, niin tuoreena ja kipeänä ne ovat mielessä. Siinä kohdin ei ole merkitystä, onko reaalisista tapahtumista päivä, viikko vai vuosikymmeniä.

Suru ei ole sairaus, mutta silti olisi inhimillistä huomioida menetys. On käsittämätöntä, että työstä ei ole mahdollista pitää palkallista surulomaa, vaan surusta ja menetyksestä pitää vääntää diagnoosi, että ihminen voi rauhassa toipua hankalimmasta vaiheesta. Toki arki ja rutiinit, tämä toinen aika, on tärkeä myös, mutta menetyksen kokeneella ihmisellä pitäisi olla riittävästi aikaa pysähtyä, ajatella, kaivata.

Lainasin otsikkoni laulaja ja lauluntekijä Jaakko Löytyltä. Säe kuuluisi kokonaisuudessaan:

Surusta lauluni on tehty,

sekä sävelistä kaipauksen.

Itkeä itkevien kanssa,

muuta lohtua mä tiedä en.