haavoittuvuus

Tulen juuri koulutuspäiviltä Oulun kaupunginkirjaston Pakkala-salista. Tiiviit kaksi päivää ovat nostaneet pintaan paljon ajatuksia, joista tässä voi lähestyä vain murto-osaa. Monasterin aikuispsykoterapiatoimikunnan järjestämät koulutuspäivät olivat otsikolla Haavoittuvuuden haasteet psykoterapiasuhteessa, kouluttajina koulutusanalyytikot Riitta Tähkä ja Henrik Enckell. Erityisesti Henrik Enckellin luento Haavoittuvuuden näkökulma psykoterapiasuhteessa on mielessäni tätä kirjoittaessani. Myös Enckellin aiempi luento masokismista psykoterapiasäätiö Monasterin luentosarjasta viime syksyltä on jäänyt mieleeni. Silloin en sitä kyennyt sen enempää pohtimaan. Ehkä tilanne on nyt siltä osin hieman erilainen. Koin, että tämä luento avasi ajatuksia myös aiemmasta.

Blogini otsikon lainasin Chisulta. Sanat jatkuisivat: ”Mä tarvitsen mun haavoja, syviä ja suolaisia. Kun mikään ei tunnu miltään. Kipu korvaa ystävän.” Intuitiivisesti laulaja on osunut haavoittuvuuden ytimeen, siihen muotoon, jossa omassa vallassa oleva kärsimys tulee todellisen vuorovaikutuksen tilalle. Jossa toive vuorovaikutukseen on herännyt, mutta samalla se tuntuu liian uhkaavalta. Vastaus, oma onni, on toisen varassa. Uskaltautua toivomaan jotain herättää välittömän uhkan siitä, ettei tule toiveessaan kohdatuksi. Näin ollen on helpompi ottaa tilanne omiin käsiin. Tehdä itselleen sitä, mitä pelkää toisen tekevän joka tapauksessa. Hallinta säilyy itsellä ja vaikka tilanne kokonaisuutena on tuskallinen, aiheuttaa kärsimystä, kärsimyksen alkuperä on itsellä ja todellisen vuorovaikutuksen tuoma tuskallinen epävarmuus väistyy.

Luennon aluksi termiä haavoittuvuus lähestyttiin monelta kulmalta. Esimerkkien kautta ja sen ymmärryksen kautta, mitä haavoittuvuus/suojattomuus on yleisessä kielenkäytössä voi löytää ajatuksen siitä, että haavoittuvalle kyse on jostain elintärkeästä. Kyseessä on uhka siitä, että tapahtuu jotain, joka ei ole omassa hallinnassa. Suojautumisen tarve tulee ymmärrettäväksi. Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta on tapahtumaisillaan. Linnakkeen muureja vahvistetaan juuri ennen vihollisen hyökkäystä.

Enckell valottaa haavoittuuden näkökulmaa psykoanalyyttisen teorian kehityksen kautta. Relationaalinen psykoanalyysi tuo suhteessaolon toisella tavalla keskiöön. Terapiasuhteessa on kaksi ihmistä, potilas ja terapeutti. Molempien haavoittuvuus on potentiaalisesti läsnä vuorovaikutuksessa. Enckell jaottelee haavoittuvuutta kolmella tavalla, joista ensimmäinen on kaikille jossain muodossa tuttua. Hän puhuu kastraatioahdistuksesta metaforana. Kastraatiollahan tarkoitetaan sukupuolielinten tuhoamista, silpomista. Mielen tasolla tässä haavoittuvuudessa kyse on siitä, ettei pieni lapsi tule genitaalisissa rakkaustoiveissaan kohdatuksi. Vanhemmat katsovat toisaalle, kun pieni lapsi esim. masturboi. Näissä toiveissa lapsi ei tule kuulluksi vanhempiensa taholta ja hyvä niin. Mutta kokemusmaailmassamme se tarkoittaa sitä, etteivät genitaaliset toiveet koskaan tule samalla tavalla haltuunotetuiksi. Siinä kohdin olemme kaikki herkillä, haavoilla, arkana ja toisen hyväksyvän katseen varassa. On siis hyvin ymmärrettävää, miten tuskalliselta voi tuntua antautuminen rakkaussuhteeseen toisen kanssa. Siinä kohdin on aivan paljaana, konkreettisestikin.

Haavoittuvuuden toisenlaiset ilmentymismuodot ovat oikeastaan enemmän haavoittuvuuden suojaa. Väkivallassa haavoittuvuuden kokemus käännetään toisin päin. Minä en ole heikko, toinen on. Minulla on valta vahingoittaa. Pienuuden kokemus kääntyy aggressiiviseksi uhoamiseksi. Siinä kohdin kielletään tarvitsevuus ja heikkous ja valta vuorovaikutuksessa on taas omissa käsissä. Väkivallassa on kuitenkin myös aina toivo ja se toivo on siinä, että mukana on toinen.

Masokismissa taas näkökulma on intrapsyykkinen. Enckell kuvasi masokismin dynamiikkaa seuraavasti: Masokismi tulee ratkaisuksi kohdassa, jossa olisi mahdollisuus todelliseen rakastavaan vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa. Kun toinen on tulossa tärkeäksi, hänen merkityksensä, valtansa suhteessa itseen on kasvamassa. Se on pelottavaa, olla toisen armoilla. Siksi valta täytyy ottaa omiin käsiin, kääntää tilanne päälaelleen l. tehdä itselleen sitä, mitä pelkää toisen tekevän, jos hänellä olisi siihen valta. Näin aloite, valta on omissa käsissä. Ja voi uskoa, että tämä on oikeastaan se mitä haluankin. Näin haavoittuvuus on käännetty ylösalaisin. Jos itse vahingoitan itseäni, kukaan toinen ei enää voi. Enckellin viime syksyn luennon sisältöä runo voisi tiivistää seuraavalla tavalla:

Rakas riivattu piina
Pujota nilkkoihini kahleet,
jotka sinulle annoin
Sivalla selkääni veriset viillot
ruoskalla, jonka punoin

Älä lopeta, vaikka anelen

Sinun lyöntiesi tahtiin, minä itken
Minun itkuni tahtiin, sinä lyöt

Mitä jää
kun valta riisutaan?
Vain alaston pyyntö,
enkä ole siihen vielä valmis. (P.R. 10/2017)

Entäpä mitä on haavoittuvuus psykoterapeuttisessa suhteessa? Enckell lähestyi asiaa relationaalisen psykoanalyysin käsitteen kautta. Molemmat ovat mukana suhteessa, sekä terapeutti että potilas. Suhde on kuitenkin epäsymmetrinen, koska lähtökohtana on tilanne, jossa potilas on hakeutunut hoitoon jonkin ongelman takia. Hän ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja se saa hänet riippuvaiseksi terapeutin halusta ja valmiudesta auttaa. Potilas myös tulee terapiaan omin henkilökohtaisin, usein hyvin intiimeinkin asioin. Terapeutti ei samalla tavalla ole esillä omien asioidensa kanssa. Joskus tämän terapeuttina voi kuulla hyvin suorana kritiikkinä potilaalta siitä, että hän joutuu kertomaan kaikenlaista, eikä terapeuttina kerro itsestään mitään.

Koulutuspäivien eräs löytö oli mielestäni se, että transferenssisuhde tiivistyy siinä kohden, kun myös kehityksellinen vastavuoroisuus alkaisi orastaa. Eli samalla kun transferenssi kertoo siitä, mistä potilaan pulmissa on kyse, se sisältää jo idun jostain muusta. Riitta Tähkä omassa luennossaan puhui myös tästä. Enckell tiivisti ajatusta vielä siitä, että siinä kohdin, kun uusi on ovella, myös suojautumisen tarve on suurinta. Enckell toi luennossaan esille sitä, että transferenssi on potilaan kannalta siinä kohden ainoa mahdollinen tapa olla. Ettei suojautumista pidä väkivalloin yrittää purkaa, eikä aina tulkitakaan, vaan ymmärtää potilaan keinona hänen kannaltaan usein hyvin uhkaavaa tilannetta vasten. Tällöin terapeutin on todella oltava se, jota potilas tarvitsee. Tähän kuvaamisen avuksi tuli Platonin myytti alkuihmisistä, jotka halkaisemisen jälkeen etsivät toista puolikastaan. Vain tietynlaiset haavat sopivat yhteen. Mieleeni tulee väistämättä ajatus, että terapiaprosessissa tämä tarkoittaa myös sitä, että potilas valitsee itselleen sopivan terapeutin, ei suinkaan toisinpäin. Transferenssisuhteen haavoittuvuuden terapeutti pitää itsellään. Eli ei ole tarkoitus, että potilaan herättämät vastatransferenssitunteet tulevat suhteessa esille.

Kehityksellisessä haavoittuvuudessa on toisenlainen näkökulma. Tässä kohdin on ajatuksena, että terapeutti voi myös tuoda suhteeseen omaa haavoittuvuuttaan sitä kautta, että hänkin on uudenlaisessa tilanteessa ymmällään, ottaa riskin siitä, ettei todella tiedä, mitä tapahtuu. Stern on puhunut ”Nyt” -hetkistä, kohtaamisen kohdista, joissa syntyy uudenlaista ymmärrystä tilanteeseen. Aikoinaan tein työparina graduni psykoosipotilaiden hoitokokousten kielen analysoinnista (Mattila T. ja Rantakokko P.: Hoitoprosessin kieli psykoosipotilaan perhekeskeisessä hoidossa avoimen dialogin hoitomallissa). Tuossa työssä olimme kiinnostuneita keskustelusta tilanteissa, joita siis nimitimme käännekohdiksi. Ajatuksemme oli, että noissa kohdissa syntyi jotain uutta ymmärrystä potilaan kokemukseen. Lähtökohtamme oli melko mekaaninen, kielen näkyviin piirteisiin keskittyvä, mutta huomasin tätä kirjoittaessani, että ajatus terapian ”Nyt”- hetkistä on kiehtonut minua pitkään. Enckell lähestyi näitä ”Nyt”-hetkiä ajatuksella, että siinä kohdin virittyy mahdollisuus jollekin uudenlaiselle tavalle olla suhteessa. Tämä vaatii muutosta ja uskallusta myös terapeutilta. Eli pitää antaa potilaan vaikuttaa itseen ja vastata tavalla joka samanaikaisesti on henkilökohtainen ja uusi. Tässä terapeutti on haavoittuvainen. Hän kokeilee jotain uutta, eikä tiedä, miten se toimii. Terapeutin tapa vastata on myös jotain mitä Enckell kuvasi sanoin henkilökohtainen ammatillisuus. Toisin sanoen, mitä on juuri minun tapani olla tässä ja nyt, suhteessa toiseen, ammattilaisena.

Enckell puhui toisen katseen varassa olemisesta. Lähestymisen ja välttämisen ristiriita näkyy hyvin kohdassa, jossa vauva alkaa aktiivisemmin havainnoida ja tutkia ympäristöään. Äidin välitön tuki on vielä kovasti tarpeen. Vauvassa näemme tämän ristiriidan usein myös konkreettisena jumittumisena, kun samanaikaisesti on halu lähestyä ja pelko uudesta. Äitiä tarvitaan tuossa kohdin turvaksi, saattamaan, rohkaisemaan. Jokaisella on varmaan kokemuksia siitä, miten tuttukin vauva voi tietyssä vaiheessa, noin 7-8 kk iässä muuttua yhtäkkiä hyvin vakavaksi, ehkä itkeäkin, jos vieraana, perheen ulkopuolisena yritämme lähestyä tai vaikka vain katsoa kohti. Mutta joskus vierailun edetessä tulee vähitellen mahdolliseksi lähestyä vauvaa. Herkkävaistoinen vierailija tekee tämän tietysti lapsen tahdilla. Pyrkimyksessä lähestyä toista vuorovaikutuksessa ollaan hyvin herkän äärellä.

Enckell päätti luentopäivien keskustelun sitaattiin filosofi Kierkegaardilta: ”Se joka uskaltaa, menettää maan jalkojen alla. Se joka ei uskalla, menettää itsensä.” Tähän tuntuu sopivalta päättää myös tämä kirjoitus.

PS. Teoriaosuudet ovat koulutuspäivien antia, tulkinnat (väärätkin) kirjoittajan vastuulla.

PSS. Kuvassa on sinipiikkiputki, kaunis perenna, joka suojaa itseään sekä piikein että erittämällä ihoa ärsyttäviä aineita. Kasvit suojautuvat eri tavoin vain säilyäkseen hengissä.