masokismi

“Milloinkaan enää hän ei antaudu virran houkuteltavaksi. Milloinkaan enää hän ei aio kokea tätä uudelleen. … Hän seisoo joen pohjalla kaltaistensa joukossa, mutta kukaan ei auta. Kuoren suojassa jokainen on omillaan.”

(Anni Kytömäki, Margarita, s.165)

Alun tekstilainaus on Anni Kytömäen 2020 Finlandia -palkitusta kirjasta Margarita. Kuvaus jokihelmisimpukoista ja niiden elinolojen kapeutumisesta kulkee rinnan raastavan rakkaustarinan kanssa. Kuoren, suojautumisen merkitys on yhtäläinen nuorelle naiselle kuin simpukallekin. Kysymys on elossaselviytymisestä. Jotain herkkää ja haurasta on kätkettävä, suojattava, jotta voi jatkaa elämää. Ja siitä suojautumisessa, myös psyykkisessä on pohjimmiltaan kyse. On liian sietämätöntä ja kipeää paljastaa syvimpiä toiveitaan ja tarpeitaan tai aina edes tiedostaa niitä.

Vuorovaikutuksessa, suhteessa toisiin ihmisiin ja vuorovaikutuksessa heräävien toiveiden suhteen, ihminen on haavoittuvimmillaan. Henrik Enckell on puhunut masokistisen suojautumisen merkityksestä tässä kohdin eri koulutuspäivillä. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin otsikolla “Mä tarvitsen mun haavoja”. https://piia.rantakokko.net/wp/ma-tarvitsen-mun-haavoja-ajatuksia-haavoittuvuudesta-henrik-enckellin-luentojen-pohjalta/

Ajatuskuvio noudattaa seuraavaa kaavaa: Sen sijaan, että ihminen voisi uskaltautua aitoon vuorovaikutukseen toisen, erillisen ihmisen kanssa, hän pitäytyy siinä, mikä on hänelle tuttua. Siinä kärsimys, hänen omansa, on omissa käsissä ja hallittava. Vaikka se estääkin lähestymisen, on se silti haavoittuvalle ja herkälle minälle mielekkäin ratkaisu tilanteessa, jossa kontrollia toisen ihmisen vastauksesta ei ole olemassa. Asettautuessaan toiveineen vuorovaikutukseen, on ihminen paljaana toisen katseen edessä, alttiina häpeälle. Sen sijaan, että tilannetta voisi millään muotoa hallita, on toisesta kiinni, miten hän lähestyjää katsoo. Ja tämä riski voi tuntua liian suurelta ja mahdottomalta. Siksi helpompi vaihtoehto on jäädä tuttuun, itsetehtyyn kärsimyksen vankilaan. Näin voi ainakin tietää, mitä on tulossa.

Riippuvuuden dynamiikkaa voi osin lähestyä tästä samasta haavoittuvuuden kulmasta. Riippuvuudesta ja päihteiden käytöstä ovat kirjassa Kätketyn jäljillä kirjoittaneet artikkeleissaan Stig Hägglund ja Juhani Salakari. Hägglundin sanoin: “Riittävässä määrin tyydyttävän elämän edellytys on, että pyrimme ratkaisemaan suhteemme riippuvuuteemme sellaisella tavalla, että voimme olla tekemisissä toistemme kanssa elämää rikastuttaen.” Vuorovaikutuksen kipeimpiä asioita on, ettei se koskaan ole täysin omassa hallinnassa. Emme voi olla varmoja, saammeko sitä, mitä kaipaamme ja tarvitsemme. Tässä kohdin haavoittuvuuden suojaksi tulee hallinnan tarve. Jos tyydytys on omissa käsissä, ei joudu alttiiksi sille, että joutuu pettymään toiveissaan tai pahempaa -joudu kokemaan häpeää.

Omissa käsissä oleva tyydytys antaa välittömän helpotuksen. Vastaus on aina samanlainen, ennakoitavissa. Kaljatölkin sihahdus tai juoksukenkien nauhoittaminen ennakoivat tulevaa oloa. Oleellista on, että ihminen voi käyttää tuossa kohdin mitä moninaisimpia keinoja, päihteet vain yhtenä mahdollisuutena. Toiminnan merkitys on silti sama: Antaa illusorinen tunne siitä, että asiat ovat omassa kontrollissa, tunteetkin. Että voi säädellä jotain itsessä syntyvää häiritsevää. Salakari toteaa: “Itse asiassa aineita käytetään, jotta päästäisiin eroon häiritsevistä tunteista.” Ja lopputuloksena on ettei todelliseen vuorovaikutukseen tarvitse antautua, paljaana suojista. Se olisi aivan liian pelottavaa.

En ole tässä kirjoituksessa keskittynyt addiktion neuropsykologiaan, vaikka aivojen välittäjäaineilla onkin merkitystä addiktion ylläpitämisessä. Ajattelen kuitenkin niin, että lähtökohtana on psyykkinen tarve. Psyykkinen tarve aikaansaa käytön (tai mielihyvää tuottavan toiminnan), jota myöten myös fyysinen riippuvuus syntyy.

Runo ilmaisisi asiaa seuraavin sanoin:

Miten tätä lähestytään psykoterapiassa? Kovin kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että veitsenterävin tulkinnoin kuoritaan suojat kerros kerrokselta. Psykoterapeutti ei ole suojautumista väkipakoin riisuva tulkintakone vaan kanssakulkija. Mielessäni näen kuilun, jonka reunalla ihminen on. Ei silloin tuupata vauhtia selästä tai moitita uskalluksen puutetta. Siinä asetutaan vierelle, katsotaan yhdessä edessäolevaa näkymää. Puhellaan siitä, miten pelottavaa sitä on lähestyä, kun ei voi tietää, miten käy. Todelliseen vuorovaikutukseen antautuminen voi olla pelottavaa ja vaikeaa. Siksi sitä täytyy lähestyä empaattisesti ja ymmärtäen, auttaen vähin erin kuvaamalla lähestymään kaikkia niitä tunteita, joita uusi tilanne herättää. Lainasin otsikon Samuli Edelmannin laulusta Reunalla. “Reunalla kuuluukin pelottaa”, uuden edessä on ymmärrettävää olla herkällä mielellä. Psykoterapeutti on kanssakulkija, mutta ihminen itse päättää, mitä askeleita hän lopulta uskaltautuu ottamaan. Joku viisas on joskus todennut, ettei rohkea ole se, joka ei pelkää vaan se, joka uskaltaa, vaikka pelkää.

“Kun liikahdan, vanha arpi vihlaisee minun ja kuoren välissä. Arpi on kasvanut suureksi palloksi. Kuori on valanut paksun kalvon, jotta hiekanjyvä ei jäytäisi niin kipeästi. Raotan kuortani, ja vesi soljuu lävitseni. Kuin itsestään pallo vierähtää pois ja katoaa joen vatsaan … Kipu on poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.”

(Anni Kytömäki, Margarita, s. 582)