Mielen tiloja

Psykoanalyysin olemusta voi lähestyä monella tavalla. Tiukan tieteelliselle tekstille on oma paikkansa. Sitä tarvitaan, että voidaan käydä keskustelua tasavertaisena akateemisessa maailmassa, kuvata asioita ja ilmiöitä termein, jotka ovat jaettavissa ja ymmärrettävissä osin ylitse tieteenalojen. Vuoropuhelu on tärkeää ja silloin keskustelua käydään, ainakin osin, kontekstin ehdoilla.

Mutta samoin on paikkansa enemmän kuvailevalle tekstille, jossa sanat hakevat muotonsa kirjoittajan sormien tanssiessa näppäimistöllä ja mielen muotoillessa lauseita sitä mukaa, kun ne ilmestyvät näytön valkoiselle paperille. Tämä teksti tavoittelee enemmän todellisuuden tätä puolta. Kurkottaa sanojen taakse tunnelmiin. Hapuilee hämärästä jotain, joka vasta vähitellen valon lisääntyessä saa muotoaan.

Luimme seminaarissamme Ogdenin ja Gabbardin ajatuksia psykoanalyytikoksi kasvamisesta. Luettu resonoi monessa kohdin. Kiehtova on ajatus jatkuvasta muutoksesta. En ole koskaan enää samanlainen kohdattuani toisia ihmisiä. He jättävät jälkensä minuun ja kannan kokemukseni mukanani taas seuraavaan kohtaamiseen.

Minun on suostuttava siihen, että jokaisen potilaan kohdalla tulen sellaiseksi, jota hän kasvussaan omaksi itsekseen voi käyttää. Olen mukana vuorovaikutuksessa sellaisena kuin olen. Kaikkine kokemuksineni, omaa elämäntilannettani vasten. Se on jotain muuta kuin kollegallani. Kokonaisuus on ainutlaatuinen ja suhde potilaani ja minun välillä on ainutlaatuinen. Se ei toistu sellaisenaan kenenkään toisen kohdalla, ei ennen eikä jälkeen.

Koska olemme erilaisia suhteessa kollegoihimme, eikö se johda ajatukseen siitä, että joku toinen itseasiassa olisi erilainen suhteessa potilaisiimme? Ja kun näin on, mistä voin tietää, että olisin juuri tälle potilaalle paras mahdollinen vaihtoehto? Vai onko ylipäätään olemassa täydellistä vai vain joukko epätäydellisiä ja riittävän hyviä? Ja itseasiassa minun tehtäväni on kannatella myös tätä epävarmuutta ja ajatusta, että riittävän hyvä on lopulta tarpeeksi ja erilaisissa vuorovaikutussuhteissa tulevat esille erilaiset puolet siitä, mitä kutsumme ihmisyydeksi. Saman asian voi sanoa monin sanoin ja tulla riittävästi ymmärretyksi. Ja jos jokin puoli korostuu, se johtaa erilaiseen lopputulokseen. Sanoista, joita sanon, teoista, joita teen, seuraa aina jotain. Ja lopulta sitä voi tutkia, ajatella ja ymmärtää.

Analyysitunnilla uneksimme yhdessä potilaan kanssa niitä unia, jotka eivät ole saaneet tulla esiin aiemmin. Bion puhuisi ehkä tässä kohdin beeta-elementeistä eli siitä, kun jokin joka ei vielä ole saanut muotoa on tunnelmassa hahmottomana, tiedostamattomana. Ja miten hetkellisesti voimme tavoittaa tätä piilotajuista prosessia välähdyksinä. Kun mielemme vaeltelee, tulee mielikuvia ja ehkä sanoja, lauseitakin, ja kun yhteisessä prosessissa hahmottuu jotain, jota ei voisi koskaan syntyä ilman toista, toisen läsnäoloa, ajattelevaa ja kokevaa mieltä.

Tästä reveriestä on vielä matkaa siihen, että hahmoton alkaa saada enemmän muotoa ja että sitä on lopulta mahdollista ajatella yhdessä. Saada sanoja sille, mikä löytyy vähitellen, kuoriutuu esiin kuin usvasta. Saa ääriviivoja ja tarinaa ympärilleen kuin pilvien muodot taivaalla. En ehkä ole ainoa, jonka kesäistä hupia on katsella pilviä ja kuvitella draamaa mielessäni syntyvien hahmojen välille.

Psykoanalyysia voisi kuvata myös mielikuvalla kangaspuista ja kankaasta, joka vähitellen syntyy. Setting, kehys antaa työlle muodon. Loimilanka kulkee taustalla samanlaisena koko työn. Ja se mitä kudotaan, nousee esille loimen sävyjä vasten. Tarinat tulevat kokijoiden nähtäviksi. Ja erilaiset tarinat näyttävät loimilankoja vasten erilaiselta ja samalla tuovat myös loimilangoista erilaisia sävyjä esille. Toista ei olisi ilman toista. Valmis työ tarvitsee molemmat.

Tai ehkä se on kuin yhteinen improvisaatio, jossa rajoina on analyysin setting, aika ja paikka, mutta muuten herkkävireisesti seuraamme, mihin suuntaan toinen tarinaa kuljettaa. Selvää on, että pääosan esittäjä on potilas mutta meidän tehtävämme on kuunnella sitä, mitä toinen tuo yhteiseen vuorovaikutukseen ja usein intuitiivisesti seurata hänen askeleitaan. Usein ehkä vasta jälkikäteen tulee mahdolliseksi ajatella sitä, mitä koki itsessään ja mitä se potilaan kannalta mahtoi tarkoittaa.

Vuorovaikutuksessa toisen kanssa meissä elävät kaikki aiemmat kokemuksemme, sisäistetyt suhteemme, teoriatkin, jotka ovat muovautuneet sen kautta, mitä olemme kokeneet tarpeelliseksi jossain kohdin omaksua ja ymmärtää. Ja kaikki tämä on jatkuvassa liikkeessä.

Steiner tuo esille myös ambivalenssin suhteessa psykoanalyysiin. Vaikka psykoanalyyttinen ajattelu olisi intohimo ja loppumattoman mielenkiinnon kohde, osa itsestä myös väistämättä vihaa sitä. Psykoanalyysi vie meidät jatkuvasti kohtaamaan vaikeita ja ristiriitaisia asioita itsessämme, sietämään epävarmuutta. Tässä kohdin potilaat ovat myös analyytikon peili, josta näkyvä kuva ei aina miellytä silmää. Potilaidemme vaikeudet soittavat samoja säveliä omassakin sielussa.

Psykoanalyysia voi kuvata tieteellisin termein, tuoda näkyväksi prosessia ja dynamiikkaa. Ja yhtälailla voi puhua siitä, miten sovittaa askeleitaan toisen tapaan liikkua ja yrittää ymmärtää vielä hahmotonta hämärää. Miten psykoanalyysi on yhteisessä vuorovaikutuksessa kutoutuva kangas ja miten hajanaisista ajatusriepaleista tulee yhdessä luotua kertomusta siitä, kuka kukin oikeastaan on.