Uusia alkuja
Viimeiset opintosuoritukset ovat kopsahtaneet kasaan. Kuvittelen mielessäni, miten valtava määrä multaa on viimein lapioitu, maan pinta on tasoitettu ja lopuksi lapio on isketty maahan. En tiedä hautasinko jotain vai käänsinkö valtaisan kasvimaan vai istutinko jonkin uuden kasvin. Ehkä se ei ole niin tärkeää. Työn loppuun saattaminen sen sijaan oli. Hanskat eivät tippuneet suorilta käsiltä mutta muutoin tunnelma on vähintäänkin voipunut. Haikeus ja helpottuneisuus kulkevat mielessä rinta rinnan. Matka on ollut pitkä, mutta uskon, että kaiken tämän tietäen, lähtisin kuitenkin uudestaan.
Tutut ovat kyselleet viime vuosien aikana, mikä minusta oikein tulee koulutuksen päätyttyä. Yleensä olen vastannut virallisin termein silläkin uhalla, etteivät ne kysyjälle välttämättä juuri mitään tarkoita. Sen sijaan ajattelen, että kysymys on lopulta paljon enemmän. Mikä minusta tulee tai on jo tullut tai mihin oikeastaan olen matkalla myös valmistumisen jälkeen?
Opintosuoritusten valmistuminen ja oman ammatillisen identiteetin muovautuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ensimmäinen on jotain konkreettista. Se on opintopisteitä, työnohjaukseen käytettyjä tunteja, koulutushoitojen tuntimäärää, seminaareja. Se on jotain jota voi laskea sivumäärinä tai käytettynä aikana. Itselleni tähän osuuteen kuuluvat myös junalla matkustetut kilometrit, vaikka ne eivät yliopiston virallinen mittari olekaan. Jälkimmäinen taas on jotain aivan muuta.
Oman ammatillisen identiteetin syntyminen on prosessi. Sen alkupistettä on vaikea tavoittaa. Onko se siinä, kun nuorena psykologina haaveilin terapiatyöstä? Vai kun vasta paljon myöhemmin uskaltauduin ajattelemaan, että haluaisin kouluttautua lisää? Että uteliaisuus ihmismielen suhteen ei jätä rauhaan, vaan vaatii tutkimaan ja ymmärtämään enemmän. Kunnes lopulta opiskeltuani yli neljä vuotta työn ohessa viikoittain joudun toteamaan, että oman tietämättömyyden ymmärtäminen pitää nöyränä.
Ehkä kysymys onkin juuri siitä, että vähitellen kohtaa sen, miten vähän on tietoa ja miten paljon sitä, mitä voi vain uteliaasti tutkia ja katsella, mitä tapahtuu. Ehkä psykoanalyyttinen asenne on sitä, että asioita lähestyy kysyen tai tarkkaillen, ilman välitöntä tarvetta määritellä jotain.
Puutarhan ystävänä olen hämmentyneenä katsonut muovimuotteja, joita laitetaan kasvavan hedelmän tai vihanneksen päälle niin, että ne lopulta kasvavat muotin muotoisiksi. En ole aivan vakuuttunut idean toimivuudesta muutenkaan, useinhan netissä pyörivät videot ovat selkeitä tekoälytuotoksia, mutta psykoanalyyttisesta kulmasta idea tuntuu suorastaan sadismilta. Sen sijaan, että joku voisi kasvaa sellaiseksi kuin oma luonto on, pakotetaan ulkopuolelta tietäen ja määritellen jokin muotoon, johon se ei itsestään olisi lähtenyt.
Yhtä vähän voi psykoanalyytikkona tietää, millaiseksi vastaanotolle tulevan ihmisen täytyisi kasvaa. Voi luoda vain hyvät olosuhteet, paikan jossa turvallisessa suhteessa voi miettiä omaa mieltään ja vähitellen löytää sitä, millainen on. Psykoanalyytikko ei määritä sitä, millaiseksi toisen pitää tulla, vaikka kasvupotentiaalin tunnustaisikin.
Tätä kirjoittaessani ajattelen, että yksi oman ammatillisen kasvuni merkki on se, että käytän nyt usein termiä psykoanalyytikko kuin tunnustellen, millaista sillä nimellä kutsuttuna olisi olla. Ammatti-identiteetti, sellainen millaiseksi itsensä kokee suhteessa psykoanalyysiin, vastaanotolla käyviin ihmisiin, kollegoihin ei ole kiinni siitä, millä nimellä itseään kutsuu tai miksi kutsutaan. Kysymys on lopulta siitä, miten säilyttää utelias ja avoin asenne kaikkea sitä kohtaan, mitä ei ymmärrä. Sillä tieto tai vastaukset vaikeisiin kysymyksiin eivät laskeudu viitan tavoin harteille kun yliopisto lähettää todistuksensa tai yhdistys hyväksyy jäseneksi. Samanlaisena herää seuraavanakin aamuna. Ja voi vain lähteä katsomaan, mitä työpäivän aikana tulee vastaan.