Vain elämää, ei sen enempää
Edellisestä blogista on vierähtänyt tovi. Tässä välissä on ollut paljon elämää. Kaikki tapahtuminen on saanut huomioni ja ajattelu tai ainakin blogin kirjoittaminen on väistämättä jäänyt taka-alalle. Muistan psykologian opiskeluvuosilta ajatuksen stressipisteistä ja siitä, miten erilaiset elämäntilanteet kuormittavat, olivat sitten hyviä tai huonoja muutoksia. Uudet elämäntilanteet vaativat ajatustilaa ja voimia ajatella, ja useiden, vaikka pienempienkin, tapahtumisten summa voi viedä hetkellisesti tilaa kaikelta muulta. Liika on liikaa ja silloin on pakko höllätä.
Vaikka blogissa on ollut hiljaiseloa, olen kuitenkin lueskellut erilaisia foorumeita. Koska Facebook on pilalla mittavan mainonnan vuoksi eli mitään järkevää ei uutisvirrasta oikein tahdo löytyä, olen siirtynyt selailemaan Linkediniä. Vaikka -tai koska- se keskittyy usein pääasiassa ammatillisiin asioihin, löytyy sieltä paljon mielenkiintoista pohdintaa, kunhan ihmiset jakavat ajatuksiaan. On myös virkistävää lukea ajatuksia oman sosiaalisen verkoston ulkopuolelta.
Muutaman päivän takainen löytö oli sosiaalialan ammattilaisen aloitus. Keskustelussa oli ilahduttavaa yli ammattirajojen menevä ymmärrys siitä, miten tärkeää vaativaa auttamistyötä tekevälle on se, että oma työkalu, oma pää, on kunnossa. Kaikki omat kokemukset ovat pohjalla siinä, millä tavoin kohtaamme ihmisiä, ja on äärimmäisen tärkeää olla omista lähtökohdistaan riittävän tietoinen. Ja ylipäätään tietoinen siitä, että omalla olemisella, miten olemme kohdanneet omat kipukohtamme ja elämäntilanteemme, on merkitystä siihen, millä tavoin voimme kohdata samankaltaisia tilanteita myös muiden kohdalla.
Keskustelu meni myös mielenkiintoiseen suuntaan sen suhteen, että voisiko vaativaa vuorovaikutustyötä tekeviltä edellyttää omien asioiden selvittämistä ammattillisen laadun takeena jo osana opiskelua tai viimeistään velvoitteena työssä. Ajatus siis siitä, että myös ammattilaisen kohtaamilla ihmisillä olisi oikeus odottaa sitä, että vastassa on toinen, joka on riittävän tietoinen omista vaikeuksistaan ja niitä tarpeeksi käsitellyt. Se, miten tämän käytännössä varmistaisi, onkin ehkä vähän monimutkaisempi kysymys.
Jos itsetutkiskelusta tulee vain suorite – mitä se voi olla myös psykoterapeuttiopinnoissa, jos lähtökohtana on vain vaadittu opintopistemäärä, ei itse prosessi – onko lopputuloksena syvempi ymmärtäminen ja kyky käsitellä omia eteen tulevia tilanteita ja niihin liittyviä tunteita? Vai onko se vain rivi tutkintotodistuksessa vailla syvempää merkitystä? Millaista pohdintaa jatkuvasti muuttuva elämä ja itse lopulta tarvitsisikaan?
Ei ole mikään salaisuus, että usein vuorovaikutustyöhön, toisia auttamaan, päätyvät ihmiset, joilla on henkilökohtaisia, vaikka usein itseltäkin piilossa olevia, motiiveja alalle haluta. Monenlaiset elämänkokemukset eivät tee kenestäkään lähtökohtaisesti sopimatonta työhön, päinvastoin, mutta se, ettei omia asioitaan ole kohdannut ja käsitellyt, voi sen tehdäkin. Silloin ammattilainen näkee tilanteet omien elämänkokemuksiensa linssein ja lopputulos on väistämättä vääristynyt. Kyllä linsseissä taittovirhettä löytyy oman pitkän prosessin jälkeenkin, mutta parhaimmillaan sen pystyy silloin huomioimaan. Ainakin tietää, missä kohti oma taittovirhe on.
Vaativassa vuorovaikutustyössä korostuu se, miten ymmärrät itseäsi. Se vaatii jatkuvaa ammattieettistä hereillä oloa, koska myös omat tilanteet muuttuvat, muutut jatkuvasti itsekin. Siksi on tärkeää se, miten huolehtii työvälineestä, itsestään. Ja vaikka jokaisessa muutoskohdassa ei olisikaan tarpeen lähteä uuteen omaan prosessiin, on tärkeää, että itsellä on kykyä käsitellä elämässä eteentulevia asiota. Tähän yleensä oma pitkä psykoterapiaprosessi antaa valmiuksia. Hyvä työnohjaus taas tukee työn tekemisen suunnasta ja auttaa katsomaan kohtaamisia niin, että apua hakeva ihminen tulisi parhaalla mahdollisella tavalla autetuksi.
Pian on kesäloma ohitse omaltakin kohdalta ja työ kutsuu. Kävin muutaman päivän sovitusti töissä jo edellisellä viikolla. Se palautti sopivasti siihen, mitä työ minulle merkitsee. Ihmisten kohtaamisessa tunnen olevani omimmillani, vaikka siihen tarvittiinkin vastapainona pitkä kesäloma ja ihan sitä omaa elämää.