Väylä -Evakosta itsenäisyyteen
Kävin eilen katsomassa ystäväni kanssa Oulun kaupunginteatterissa vierailevan näytöksen, Väylä. Se on Rosa Liksomin samannimiseen teokseen pohjaava dramatisointi, esittäjänä Ella Mettänen. Väliaikoineen lähes kahden tunnin monologi kantoi tarinan eheästi ja tunteella. Erityisesti toisella puoliajalla, kun katsojana tuntee, miten henki salpautuu ja kylmät väreet käyvät selkärangassa. Mettäsen ääni kantoi Pikisalin peränurkkaan asti ja toi näyttämön tapahtumat lähelle.
Väylä on kertomus evakkoon lähdöstä, miten nuoret tytöt laitettiin ajamaan karjaa toiselle puolelle, Ruotsiin. Mutta ennen kaikkea se on kasvukertomus. Väylä kuvaa nuoren tytön matkaa aikuisuuteen. Sitä, miten menetysten ja surun kautta mennään lopulta eteenpäin. Mennään, kun on pakko ja elämä kutsuu.
Mettäsen puheessa kuuluvat niin ikätoverit kuin äiti, sekä ruotsalainen sairaanhoitajakin. Ne puhutaan auki kertojan kautta, mutta samalla piirtyy silmiin naapuriin tullut Karjalan evakko Katri, itsestään tietoinen (vai ehkä sittenkin epävarma) Martta ja äiti, joka ei oikeastaan olisi halunnut elämää, jota eli.
Minimalistinen lavastus toimii katsojan mielikuvituksen tukena ja niin kehikosta pukkien päällä tulee lehmä ja äidin kuvasta äiti itse. Kaikki tapahtuu samanaikaisesti lavalla ja mielessä, niin esittäjän kuin yleisönkin.
Väylän varressa kasvaneena tuntui murrekin tutulta, ainakin niin paljon, ettei se särähtänyt korvaan. Vaikka varsinaisesta meän kielestä puhe olikin kaukana, eikä kaikki hoot olheet kohihlaan. Toisaalta ehkä niinkin kuin kollega arveli, että puhtaasti meänkielinen esitys olisi ollut yleisön tavoittamattomissa. Murretta oli mausteena. Sen verran, että koko ajan säilyi tuntuma tapahtumapaikoista.
Esityksessä tärkeä sivurooli oli lehmillä. Niistä huolehdittiin. Lehmät olivat arvokkaita ja rakkaita. Ne toivat ruokaa ja niiden lämpimiin kylkiin saattoi itkeä kaipauksen kyyneleet. Niillä oli luonnetta ja omat nimet. Oli selvää, että päähenkilölle lehmät olivat paljon enemmän kuin hyötyeläimiä. Hoivaaminen, luottamuksen arvoisena oleminen, mahdollisuus koskettaa jotain elävää ja lämmintä -kaikki tärkeitä asioita kasvavalle. Ja hoitaessaan hyvin lehmiään, taisi kertoja hoitaa samalla itseään.
Itse kertomus on traaginen ja täynnä kuolemaa: Sokkeri -vasikka, pieni Kalle-vauva, pakolaisleirillä riehuneen kuumetaudin lapsiuhrit, itseään päähän ampunut upseeri ja lopulta myös isä. Menetykset tulevat lähelle. Sota on niitä, jotka kuolevat viereltä. Sota on henkilökohtaisia menetyksiä, surua, joka tulee iholle.
Silti kaiken kuoleman ja kauhun keskellä on voimakas veto elämään. Nuoren tytön levoton mieli ja muuttuva ruumis tarvitsevat kaipaukselle kohteen. Renkipoika kutsuu metsään aarteita etsimään ja yhteisymmärryksessä niitä myös löydetään. Onnellista loppua ei tosin ole tällekään tarinalle, siitä pitävät huolen vielä purkamattomat panokset, joita oli kotitalon pihapiirissä.
Äidin tuki nuoren tytön kasvulle on ohutta ja naiseus, joka äidin olemisen kautta välittyy, ei ole houkuttelevaa. “Et sinä aivan ruma ole”, toteaa äiti, kun kertoja kokeilee yöpaikassa huulipunaa ja peilailee. Mutta äidilleen on tämä ensimmäinen lapsi ollut vaikea yllätys ja taakka. Olipa yrittänyt jättää metsään kuolemaankin.
Tällaisen taustan kanssa kertoja ponnistaa lopulta itsenäiseen elämään, omilleen. Jättää taakseen kotitalonsa ja navetassa olevat, pian teuraalle joutuvat lehmät. Rintaliiveihin on taiteltu sedän evakkoon antama seteli ja ruotsalaisen sairaanhoitajan osoite. Esitys päättyy askeliin pois kotipirtistä, kohti vielä tuntematonta mutta omaksi tulevaa elämää.