Quo vadis

Rankan opiskelurupeaman jälkeen, enkä tarkoita nyt kevättä, joka oli jo huomattavasti kevyempi, vaan koko neljää ja puolta vuotta, tuntui ihanalta ajatukselta lähteä kohti kevättä ja kesää. Keväinen Rooma oli kohteena täydellinen. Juuri sopivasti lämpöä, historiaa, kauniita rakennuksia ja hyvää ruokaa.

Tavoitteet matkalle eivät olleet kovin suuret. Matkaseurani halusi italialaista jäätelöä ja itse halusin istua jollain aukiolla ja katsella ihmisiä. Molemmat toteutuivat jo ensimmäisenä päivänä. Italialainen elämänrytmi tuntui alkuun hitaasta ja jähkeästä pohjoismaalaisesta liian täydeltä. Liikenteen äänet ja rytmi -italialaiset eivät hiljennä risteyksiin, he tööttäävät- ja ihmisten vilkas puhe ja elehdintä herätti hetkeksi halun tehdä kaikki vielä paljon hitaammin kuin tavallisesti. Mutta pian huomasi soljahtavansa osaksi johonkin virtaavaan. Ja lopulta kaduilla oppi puikkelehtimaan niin, että itsekin pystyi etenemään haluamaansa tahtia.

Varsin pian löysimme majapaikkamme läheltä sopivat kaupat ja opimme oikeat reitit. Opimme myös miten talon oikukkaan hissin kanssa täytyi toimia. Läheltä löytyi paikallisten suosima Caffetellan -puistoalue. Sinne perheet ja kaveriporukat olivat vappuna kokoontuneet grillailemaan tai pelaamaan ulkopelejä. Pidimme itsekin piknikkiä katakombien kulkuaukon lähellä puun varjossa ja yksi herkullisimmista hetkistä oli, kun joku kysyi meiltä tietä, italiaksi.

Puistoalueen lähellä oli myös Quo Vadis -kirkko. Pietarin, alkukirkon johtajan ja Rooman ensimmäisen piispan, kerrottiin perimätiedon mukaan sanoneen nuo sanat “Quo vadis, Minne menet?” Jeesukselle paetessaan Roomasta kristittyjen vainoja. Jeesus oli vastannut, että Roomaan ristiinnaulittavaksi ja siinä kohdin Pietari oli kääntynyt takaisin. Pienen kirkon hiljainen tunnelma oli täydellinen vastakohta katujen vilkkaudelle ja äänille. Istuimme siellä hetken ja ainakin itseäni pysähdyttivät nuo sanat: “Minne menet?”

Tässä kohdin väsymys on kääntynyt jonkinlaiseksi tyhjyydeksi. Vuodet ovat täyttyneet matkustamisesta ja lukemisesta. Nyt olen kohdassa, jossa voinkin yhtäkkiä itse päättää mitä luen ja mitä en. Ja myös sen, matkustanko vai en ja jos matkustan, niin minne. On kuin googlemaps olisi lakannut toimimasta kokonaan. Kukaan ei kerro reittejä ja oikeastaan kartatkin ovat hävinneet. Voin vain tunnustella askeleitani, miettiä kadunkulmassa, mitä haluan. Tai kysyä niin kuin matkaseurallani oli tapana kysyä: “Mitä sun intuitio sanoo?”

Olen miettinyt, mihin käytän opinnoilta liikenevän ajan. Edellä menneet ovat kertoneet, että ei siitä oikeastaan tarvitse huolehtia. Kyllä siihen jotain tulee. Mutta toisaalta en halua, että siihen tulee mitä tahansa. Olisi tärkeää, että se miten aikani käytän olisi merkityksellistä. Jos ei muille, niin itselleni ainakin. En ole valmis vielä hetkeen luovuttamaan tyhjää tilaa joutavaan tai oikeastaan yhtään mihinkään. Haluan, että voin aidosti kysyä myös itseltäni: “Quo vadis?”

Askelteni alla

ikuisen kaupungin kivet

käyvät vuoropuhelua

katupölyn kanssa

Se mikä on pysyvää,

se mikä katoaa

Tässä hetkessä

ero on selkeä.