Winnicott

Peruskäsitteisiin on hyvä palata aina uudestaan. Otsikossa lupaillaan blogin kertovan transferenssista ja transitionaalitilasta. Näitä käsitteitä mietimme yhdessä viime perjantain seminaareissa. Peruskäsitteiden haastavuus on juuri siinä, että kun luulet jotain ymmärtäneesi ja luet aiheesta artikkelin huomaat, että oma ajattelu on vielä matkalla, prosessissa. Tai ehkäpä se on sievempi ilmaus sille, että huomaat, miten vähän tiedät.

Luimme läksyiksi kahta erilaista, eri aikakauden kirjoittajaa. Winnicottin tapaan ajatella tutustuimme mm. transitionaalitilan -käsitteen kautta. Fred Buschin artikkeli taas puhui transferenssista ja sen tulkinnasta -vai pitäisikö sanoa siitä, miten transferenssia tulkitaan harkiten, jos lainkaan.

Transferenssi eli tunteensiirto on sinällään varsin arkipäiväinenkin ilmiö. Se on taustalla siinä, miten meidän on helpompi toimia joidenkin ihmisten kanssa kuin joiden toisten, usein jo aivan ensitapaamiselta lähtien. Tuolloin ei ole kysymys mistään sellaisesta, joka perustuisi pitkään tuntemiseen ja sitä kautta tulleeseen tietoon toisesta ihmisestä. Ihmiset puhuvat intuitiosta tai vaistosta tai yksinkertaisesti siitä, että jonkun kanssa löytää samantien yhteistä, on samalla aaltopituudella. Tunne on todellinen, mutta se ei perustu reaaliseen tuntemiseen vaan vaikutelmiimme, jotka luomme toisen ihmisen kohtaamisesta, usein hyvin tiedostamatta ja automaattisesti omien varhaisten vuorovaikutuskokemuksiemme pohjalta.

Transferenssi psykoterapiassa syntyy toisaalta heti, ensikohtaamisesta tai jopa puhelinkontaktista lähtien. Usein, jos yhteistyöhön päädytään, on kyseessä positiivinen transferenssi. Mielikuva toisesta ja hänen kohtaamisestaan on hyvä. Negatiivisen transferenssin tunnelmissa yhteistyön aloittaminen taas on usein liian vaikeaa. Transferenssin ollessa kyseessä ei ole kysymys siitä, millainen toinen ihminen todella on vaan siitä, minkälaisia vuorovaikutusmuistoja kyseinen ihminen meissä herättää. Olemme siis transferenssin vallassa itseasiassa tiedostamattomien mielikuviemme ja tunnemuistojemme vietävissä. Joissain alkuaikojen kirjoituksissaan Freud piti transferenssia hoidon kannalta haitallisena, häiritsevänä. Nykyään ajatellaan transferenssin ilmiönä olevan osa psykoterapian vuorovaikutusta, riippumatta siitä tulkitaanko tätä potilaalle vai ei.

Buschin ajatus transferenssin tulkinnasta poikkeaa siitä, miten asiaa on lähestytty aikaisemmin. Toki jo Freudilla on ollut ajatus, että positiivista transferenssia on tarpeetonta lähteä tulkitsemaan. Niin kauan kuin vesi virtaa esteettä, virratkoon. Busch tuo tulkintaan vielä kriittisemmän kulman. Hän kritisoi jäykkiä ja kaavamaisia tulkintoja ja kaiken tapahtumisen tulkitsemista suoraan potilaan ja terapeutin suhteeseen liittyvinä asioina. Lähtökohtaisesti transferenssia tulkitaan silloin, kun se on jo lähellä tietoisuutta. Tulkinta kohdistuu myös aina siihen ihmisen elämässä, minkä hän itse tuo esille. Lopulta on kuitenkin sama, missä kohdin tunteet tulevat ymmärretyiksi sillä vaikutukset ulottuvat joka tapauksessa nykyisyyteen ja tulevaan. Jos potilas puhuu suhteesta vanhempiinsa ja erilaisista tunteista heitä kohtaan, on paitsi täysin turhaa, myös usein melko hämmentävää potilaan kannalta esittää tulkinta psykoterapiasuhteeseen liittyvänä asiana. Tämä siitäkin huolimatta, että asioiden yhteys voi elää terapeutin omassa mielessä.

Transferenssia ei kiirehditä tulkitsemaan. Busch tuo esille selventämisen käsitteen. Osoittamalla asioiden välisiä yhteyksiä, sanoittamalla koettuja tunteita, luodaan mahdollisuus lähestyä tulkintaa. Ja tulkinta itsessään ei ole vain jotain, mitä psykoterapeutti antaa potilaalleen oraakkelinomaisesti odottaen potilaan ottavan sen vastaan. Lopulta tärkeintä ovat ne tulkinnat, jotka syntyvät potilaan itsensä mielessä. Oivallukset tai ehkä vielä enemmän kokemuksellinen tieto omasta tavasta toimia jonkun varhaisemman yllykkeen pohjalta, kantaa todellisuudessa pidemmälle kuin valmiiksi annetut selitykset asioiden merkityksestä. Ja parhaimmillaan tämä kyky omiin tulkintoihin on potilaan itsensä käytössä myohemminkin.

Otsikossa puhuttiin myös transitionaalitilasta. Äkkiseltään voisi ajatella, ettei näillä kahdella käsitteellä ole muuta yhteyttä kuin viitekehys, josta molempia tarkastellaan. Samankaltaista on kuitenkin myös niiden luonne jonakin sellaisena, joka on potilaan ja terapeutin välillä ilman, että se on selkeästi kumpaakaan. Yhteistä on myös niiden luonne jossain ulkoisen todellisuuden, niin kuin käsitetään havaintojemme kautta tuleva tieto ympäristöstämme, ja sisäisen todellisuuden välimaastossa, olematta vain toista.

Mutta siinä, missä transferenssilla on usein piilotajuisena ehdoton, pakottava ja toistamiseen pyrkivä luonne, transitionaalisuus ilmiönä luo mahdollisuuden jollekin uudelle tavalle kokea. Ilmiön juuret ovat varhaisessa vuorovaikutuksessa, äidin (tai ensisijaisen hoitajan) ja vauvan suhteessa. Transitionaalisuus on ei-kumpaakaan ja molempia, se on mielikuvia ja totta.

Winnicott puhuu siirtymäobjektista, lelusta, esineestä, ääntelystä tms., joka on enemmän kuin havaittava todellisuus. Tenavien Epun riepu on enemmän kuin kankaanpala. Se on mielikuvia turvasta ja lohdutuksesta, toisesta, joka näitä merkityksiä kantaa. Jokainen äiti tietää, miten vaarallista olisi pestä tuo merkityksiä tihkuva objekti. Klassikkokirja Samettipupu kertoo erään tarinan siirtymäobjektin menetyksestä. Toissavuoden lastenkirjojen bestseller J.K. Rawlingsin Jouluposso kertoo myös samasta aiheesta. Molemmissa kirjoissa on yhteistä ajatus, että näiden siirtymäobjektien elämä jatkuu jossain muualla, erillään alkuperäisestä omistajastaan, lapsen kehittyessä ja kasvaessa. Lopulta transtitionaaliobjektin kohtalona on hävitä. Sitä ei tarvitse surra eikä sen merkitystä torjuta -sitä ei vain enää ole.

Mitä transitionaalisuus ilmiönä on psykoterapiassa? Se on yhteisesti luotu, vakavan leikin tila, jossa asioita voi ajatella yhdessä ilman vaatimusta tiukasta todellisuudesta. Se on Ogdenin tavoin ilmaistuna analyyttinen kolmas tai Ferron analyyttinen tila. Se antaa mahdollisuuden kuvitella. Se on yhteisesti luotua kieltä, yhteistä huumoria. Se on keskustelua elokuvista, kirjoista ja musiikista, jotka antavat mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita luovuuden keinoin. Onhan usein helpompi puhua romaanihenkilön tai elokuvan herättämistä tunteista tai saada kosketus johonkin syvään musiikin tai taiteen kautta. Transitionaalitila on aina psykoterapeutin ja potilaan yhteinen luomus, ei kumpaakaan ja samalla molempia.

Transitionaalisuuden tunnelma on vapaus, vapaus ajatella, mielikuvien ja kuvittelun mahdollisuus. Asiat ovat sekä että ja ikään kuin. Transferenssin tunnelma on ehdottomuus, pakottavuus. Se on joko tai ja kokijalleen totta. Molemmat ilmiöt ovat olemassa psykoterapiassa: transferenssi väistämättä ja transitionaalisuus, jos ei alusta lähtien olemassaolevana, niin toivottavasti vähitellen kehittyvänä.