Winnicott

Minulla oli viimein mahdollisuus tutustua Juha Klaavun kirjaan Lapsuuden kehityksellinen trauma – Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Kirja on kutsunut lukemaan jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt, muiden lukemisten hetkeksi jäätyä tauolle, sain asetuttua kirjan äärelle. Pehmeäkantisena sitä oli helppo käsitellä ja kevyt kantaa mukana. Asioita, joita paljon matkustavana ja matkoilla lukevana arvostaa. Kannen kuva herätti ajatuksia, uteliaisuudenkin. Lopulta itse lukeminen oli varsin nopeasti ohitse. Ei siksi, etteikö kirjassa olisi ollut asiaa, vaan siksi, että se oli sujuvaa kieltä ja kirjoitettu helppotajuisesti. Uskoisin, että ei-ammattilaisellekin hyvin ymmärrettävällä kielellä. Lukuisat kliiniset esimerkit avasivat tekstin ajatuksia ja tekivät lukemisesta mielenkiintoista.

Klaavu avaa aluksi kehityksellisen trauman käsitettä. Olen samaa mieltä siinä, että englanninkielinen termi relational trauma tuo esille keskeisen asian: Trauma on syntynyt vuorovaikutussuhteessa, pitkän ajan kuluessa. Kehityksellinen trauma on kuitenkin Klaavun mukaan terminä vakiintunut käyttöön. Vertailun vuoksi lukiessani välillä ajattelin tilalle ilmaisun vuorovaikutuksellinen trauma ja ehkäpä se antoi joillekin kohdille vielä syvemmän merkityksen.

Itse huomasin lukiessani kääntäväni termistöä itselleni tutummiksi ilmaisuiksi, ajattelevani samoja asioita hiukan eri kielellä. Näin esimerkiksi olotila taipui mielessäni affektiksi, jonka miellän samalla tavalla hyvin kokonaisvaltaisena ja ruumiillisena kokemisen tilana. Toisaalta olotila sanana tuntuu varsin sopivalta ja kuvaavalta sekin. Jorma Tähkän minätilateoria, jota Klaavu kirjassaan käyttää, ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Tutumpia sen sijaan olivat juurikin lapsen ja äidin vuorovaikutuksen kuvaajina Winnicott ja Klein. Peilaustapahtuman tärkeydestä on kirjoittanut suomeksi paljon myös Tommy Hellsten, toki Winnicottia lainaten hänkin, näin uskallan väittää.

Klaavu käsittelee kirjassaan lapsuuden vuorovaikutussuhteiden merkitystä ihmisen myöhemmässä kehityksessä. Hän kuvaa sitä, miten se, ettei tule nähdyksi omine tarpeineen ja tunteineen, vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen, vuorovaikutukseen ja suhteiden luomiseen aikuisiällä. Se, että äiti kykenee kohtaamaan vauvansa fyysiset tarpeet ja tunnetasolla virittymään vauvan kokemiin olotiloihin, niitä riittävästi vastaanottaen ja sulatellen, mahdollistaa vähitellen vuorovaikutuksessa syntyvän kokemuksen omasta arvosta. Pelkkä mekaaninen hoitaminen ei riitä siihen, että aito minuus voisi vähitellen rakentua näiden hyvien vuorovaikutuskokemusten pohjalta. Jos lasta ei kohdata myös tunnetasolla, jää väistämättä jotain hyvin keskeneräiseksi. Tätä kohtaamattomuutta käsitellään ja ymmärretään, paitsi älyllisesti myös erityisesti kokemuksen tasolla, psykoterapiasuhteessa.

Tekstissään Klaavu yksinkertaistaa ja kärjistää. Tästä hän tuntuu olevan itsekin tietoinen. Onneksi samalla monessa kohdassa kirjoittaja tuo esille myös sitä, että tämä on eräs tapa lähestyä vaikka juuri syyllisyyden ja häpeän taustoja. Lukuisat ja elävät esimerkit kliinisestä työstä avaavat tekstin väittämiä ja tekevät niistä ymmärrettäviä. Klaavu tuo esille monien häiriöiden takana olevaa varhaista problematiikkaa, mutta ei toisaalta yritä luoda kaiken selittävää teoriaa. Sitä kirjaa lukevana ammattilaisena arvostaa. Kirja onkin parhaimmillaan juuri ajatusten herättelijänä ja toisaalta myös antamassa arkisia sanoja kuvata psykoterapiatyössä vastaantulevia ilmiöitä. Jäin miettimään myös esimerkiksi riippuvuuden takana olevia vuorovaikutuksellisia traumoja. Tähän kohtaan palaan varmasti vielä myöhemminkin.

Kirjasta kuuluu kokemus kliinisestä työstä ja syvä ymmärrys kuvattavien ilmiöiden luonteesta. Klaavu kuvaa: “Kaikken kivuliainta yksinäisyyttä on kokea olevansa yksin seurassa. Ne, jotka ovat tämän joutuneet kokemaan, ymmärtävät heti, mistä on kyse. Ne, jotka eivät tätä kokemusta tunnista, ovat mielestäni onnekkaita.” Klaavu tuo myös selkein sanoin esille ammattilaisten oman hoidon merkityksen. “Ihmissuhdetyön ammattilaisten on hyvä muistaa, että oma hoitoprosessi on kaiken hoitotyön ydin.” Tämä ajatus on ammattilaisena itsekin helppo allekirjoittaa. Ja samalla toivoisi, että tästä puolesta psykoterapiatyötä ja -koulutusta keskusteltaisiin vielä avoimemmin.

Klaavun kirja oli ajatuksia herättelevä teos aihepiiristä, joka koskettaa psykoterapiatyötä tekevää, ammatillisesti ja henkilökohtaisestikin. Kirjan ansiona on selkeä kieli sekä lukuisat esimerkit. Toisaalta tästä aihepiiristä lukisi mielellään myös täsmällisillä viittauksilla varustetun, artikkelimuotoon tehdyn koosteen. Silti ymmärrän hyvin tekstityylin valinnan. Tällä tavoin kirjoitettuna se on tavalliselle asiasta kiinnostuneelle lukijalle helposti lähestyttävässä ja omaksuttavassa muodossa.

Klaavu onnistuu hyvin väistämään self help -oppaiden tai yleensäkin ammattilaislukijakuntaa laajempaa yleisöä tavoittelevien julkaisujen usein yliyksinkertaistavan ja kaikkitietävän tyylin. Psykoanalyyttinen psykoterapeutti ja jungilainen psykoanalyytikko muistuttaa lukijaansa siitä, että vuorovaikutuksellisia traumoja voidaan käsitellä ammatillisessa vuorovaikutussuhteessa, psykoterapiassa tai psykoanalyysissa. Ja että syvät ja kipeät kokemukset tulevat koettaviksi ajankohtaiseen suhteeseen, jossa näitä voidaan turvallisessa ilmapiirissä lähestyä kiireettä. Pysyvää muutosta etsiessä ei ole pikaratkaisuja ja oikoteitä, vaikka monenlaisesta voi matkalla olla apua, niin kuin esimerkiksi hyvästä kirjasta.