Winnicott

Pian tulee Pixarilta Inside Out -elokuvan jatko-osa. Olen jo sopinut alibin mukaani, että voin aikuisena käydä nauttimassa elokuvan heti, kun se ilmestyy teattereihin. Alkuperäinen elokuva oli oivaltava ja myös asiasisällöllisesti taivavasti toteutettu kuvaus tunteista ja mielen toiminnasta. Elokuvan toteutuksessa on varmasti ollut mukana joukko mielen ammattilaisia, koska sen pystyi psykologina ja psykoterapeuttinakin katsomaan ilman asiavirheistä ärsyyntymistä. Olen aiemmin kirjoittanut tuosta ykkösosasta. https://piia.rantakokko.net/wp/inside-out-tunteiden-mielekkyydesta/

Sitä minkä elokuva tiivisti -ja yksinkertaisti, tottakai – helposti sulateltavaan muotoon, lähestyi kuulemani luento toisesta kulmasta. Psykoanalyysin ajankohtaisia teemoja XI -luentosarjassa Psykoterapiasäätiö Monasterin tiloissa Karjakadulla viime keskiviikkona oli vierailevana luennoitsijana psykologi, koulutusanalyytikko Raimo Raappana Tampereelta. Hän puhui otsikolla “Olemme geneettisesti määrättyjä olemaan olematta geneettisesti määrättyjä”. Niin kuin hyvä esitys aina, aihe herätti paljon ajatuksia.

Vaikka psykoanalyysi ei tarvitse neurotiedettä oikeuttaakseen olemassaolonsa tai tieteellisyytensä, on mielenkiintoista kuulla, miten nykyaikaiset kuvantamismenetelmät todentavat vaikkapa varhaisten vuosien ja vuorovaikutuksen merkityksen. Asioita, joita psykoanalyysin piirissä on pidetty totena jo yli sata vuotta, aina Freudin Unien tulkinta -teoksesta lähtien. Esimerkiksi neurotieteilijä Ruth Feldman on tutkinut mm. äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen myöhemmälle kehitykselle. Tutustumisen arvoisia artikkeleita.

Aivokirurgi ei löydä mieltä, kun hän leikkaa potilaansa aivoja. Silti sillä, mitä kutsumme mieleksi, on yhteys aivojen toimintaan. Mutta ymmärtääkseen mieltä ja sen merkityksiä, ihmisen kokemuksia, ei välttämättä tarvitse tietää aivojen toiminnasta. Eihän musiikista nauttiakseen tarvitsee tietää soittimien toimintaperiaatetta. Ja silti toisaalta, jos asiasta on vähänkään kiinnostunut, tuo tällainen tieto taas uudenlaisen kulman vaikka livemusiikin seuraamiseen.

Ihmislapsi on syntyessään avuton. Winnicottin sanoin vapaasti suomennettuna: “Ei ole sellaista kuin vauva. On aina vauva ja joku toinen.” Elämän alku on hauras ja perustarpeet, niiden tyydyttäminen, on eloonjäämisen kannalta oleellista. Vauva ei itsenäisesti pysty hakeutumaan ruuan äärelle, motoriikka ei vielä siihen riitä, joten äiti tuo ruuan, sopivassa muodossa, pienen vauvan ulottuville. Ajattelen, että mitä Panksepp kutsuisi Seeking -toiminnoksi (tai vietiksi) näkyy kuitenkin siinä, miten vauva tarttuu tarjottuun rintaan. Tämä on olemassa sisäänrakennettuna jo elämän ensi metreiltä lähtien.

Äidin (tässä kohdin merkityksessä äidin funktio eli voi olla myös joku muu ensisijainen hoitaja) tehtävä on toimia puskurina vauvan ja ulkomaailman välillä niin, ettei tarpeentyydytyksessä tule liian suurta viivettä. Neurotieteille käännettynä: Kun amygdala eli mantelitumake viestittää näläntunteesta, vauva reagoi siihen tavalla, jonka äiti huomaa. Imemisliikkeet, maiskuttelu, ja lopulta mikäli ruoka viivästyy, myös kasvojen kurtistelu, kipristely ja itku, kertovat äidille, mitä vauva tarvitsee. Ainahan tämä ei ole niin selkeää, vanhemmat tietävät sen kyllä, ja väistämättä hoitotilanteissa tulee turhautumia, viivästystä. Oleellista onkin se, miten asiat toistuvat. Sama tilannehan tulee vastaan useita kertoja päivän aikana. Jos vauvan tarpeisiin, esim. nälkään, vastataan riittävän johdonmukaisesti, syntyy lopulta muistijälkiä tästä riittävän hyvästä hoidosta.

Sen sijaan, jos vauva liian varhain joutuu toistuvasti pettymään perustavaa laatua olevissa, elämälle ja hengissäsäilymiselle oleellisissa tarpeissaan, syntyvät ja vahvistuvat yhteydet amygdalan ja etuotsalohkon välille liian varhain. Puhutaan, että vauva joutuu “äidittämään” itse itseään. Kognitiot kehittyvät kyllä, mutta kyky rauhoittua ei. Ajatuksena on siis, että tältä osin käytetyt keinot jäävät varhaisemmalle tasolle, koska Winnicottin termein “ympäristöäidin” suodattava ja pehmentävä vaikutus on jäänyt liian vähälle ja vauvan on liian varhain täytynyt selviytyä jostain itselle siinä kohdin hankalasta, sietämättömästä yksin. Aiheesta kertoo myös Raili Väänäsen artikkeli Äkkilähtö -liian varhaisia separaatioita. Kirjoitus löytyy Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirjasta Pintaa Syvämmältä.

Ydinminuus ja muistijälkien katoamattomuus olivat myös mielenkiintoisia kysymyksiä luennolla. Muistitutkija Alberinin näkemys on, ettei mikään, joka on mennyt pitkäkestoiseen muistiin lopullisesti häviä. Pitkäkestoinen muisti on käytännössä sitä, että muistijälki on ns. konsolidoitunut ja uusi yhteys neuroverkon tasolla on syntynyt. Palatakseni alussa mainitsemaani elokuvaan Inside out tätä kuvasi mainiosti kohtaus, jossa hahmot joutuvat Unohduksen kuiluun. Kuiluun jäi lopulta päähenkilön lapsuuden mielikuvitushahmo. Tavallisesti kuiluun joutuneet asiat eivät enää olleet palautettavissa takaisin eli kielellisen muistin keinoin tavoitettavissa. Elokuvassa sen sijaan hahmot, suurin ponnistuksin, pääsivät takaisin pinnalle.

Ovatko varhaiset muistot tavoitettavissa esim. psykoanalyysin keinoin? Ja voiko syntyä uutta rakennetta, uusia kokemuksia, jotka korvaavat vanhat yhteydet ja näin ollen kokemuksen tasolla on mahdollista johonkin uuteen, toisenlaiseen? Lyhyesti vastaus molempiin on kyllä. Varhaiset kokemukset, muistot eli tapamme olla yhteydessä ympäristöön, ennustaa sen toimintaa, voivat muuttua pitkän ja riittävän tiiviin hoidon myötä. Nämä muistot eivät ole kielellisesti tavoitettavissa eli pelkät sanat esim. chattiterapiat, eivät riitä muutoksen luomiseen. Kieltä ja kognitiota enemmän merkitystä on vuorovaikutuksen ei-kielellisillä elementeillä. Nämäkin välittyvät eri tavoin reaalisesti läsnäollen kuin esimerkiksi videokuvan välityksellä. Läsnäolon spatiaalinen ulottuvuus tulee samassa tilassa ollen vastaanotetuksi kaikin aistein ja yleensä tämä tieto tavoittaa toisen mielen kielen ohittaen. Niin kuin T.-B. Hägglundin suullakin lausuttu “Piilotajunnat keskustelevat keskenään” saa merkityksen.

Jos varhaiset muistot eivät ole kielen tavoitettavissa, miten niitä on mahdollista ymmärtää? Jos ja kun ajatellaan, että varhaiset kokemuksemme ovat jääneet toimintamalleiksemme eli määrittelevät sitä, millä tavoin havaitsemme ympäristöämme/objekteja l. toisia ihmisiä ja miten olemme suhteessa havaintoihimme ja miten se synnyttää toimintaa, näkyy varhainen käytännössä juuri näissä toistuvissa (huonoissa) malleissa. Psykoanalyysi kutsuu tätä transferenssiksi. Jotain varhaista on siis mahdollista tavoittaa ja uutta voi rakentua rinnalle siten, että yhteys vanhaan kokemukseen vähin erin vaimenee. Taas ajan ja toistojen ts. uusien muistijälkien syntymisen myötä. Mielikuvana voisi käyttää vertausta kärrypolusta, joka aikain saatossa heinittyy ja lähes katoaa näkyvistä, koska viereen on rakentunut korvaava yhteys, uusi vilkasliikenteinen moottoritie, jota pitkin liikenne kulkee.

Kirjoittaessa huomaan väistämättä, miten jonkin asian esille ottaminen herättää uusia ajatuksia ja halua lähestyä taas jotain toista. Kenttä on kuitenkin loputtoman laaja ja lukijan kannalta on armeliaampaa rajata aihetta. Kirjoittamani on siis vain pintaraapaisu keskiviikon luennosta ja sen pohjalta heränneistä ajatuksista. Nämä muistijäljet jäivät minun mieleeni. Hippokampus työsti teemoja niin, että lopulta ne siirtyivät pitkäkestoiseen muistiin, syntyi pysyviä yhteyksiä. Ja koska kirjoittamani on käynyt läpi oman ajatteluprosessini, lähtien siitä liikkeelle, millaisia asioita laitoin luennosta ylös, mitkä ylittivät kiinnostukseni kynnyksen pitkälle henkilökohtaisista joskaan ei välttämättä aina niin tiedostetuista syistä, on täysin selvää, että jonkun toisen esille nostamat asiat olisivat toisenlaisia. Ehkäpä myös muistikuvamme luennon sisällöstä. Mahdolliset asiavirheet taas ovat oman tulkintani tulosta. Mutta jos lukiessa syttyi edes pieni kipinä neuropsykoanalyysin lähestymiskulmaan, on teksti saavuttanut tavoitteensa.