Winnicott

Pixarin animaatioelokuva Inside Out -mielen sopukoissa 2 oli tämän kesän odotetuin uutuusleffa, ainakin tässä taloudessa. Ensimmäinen osa toi hienosti esille erilaisten tunteiden merkityksen ja niiden kohtaamisen tärkeyden. Toinen osa jatkaa ensimmäisen osan henkeen, mutta Riley on kasvanut ja kaikki on monimutkaistunut. Murrosikä muutoksineen tulee myös päämajaan.

Murrosiän alkua kuvataan osuvasti punaisella hälytysnappulalla. Ja kun hälytys on lauennut, paluuta entiseen ei enää ole. Siitä pitää remonttiryhmä huolen. Aluksi paikat pistetään säpäleiksi ennen kuin uutta voidaan rakentaa. Mietin elokuvaa katsoessa, että nämä remonttijampat voisivat todellisessa elämässä olla hormoneja.

Tilaa tarvitaan uusille, monimutkaisemmille tunteille. Ja uuden komennon myötä hetkeksi myös vanhat tunteet saavat väistyä. Heidät laitetaan purkkiin, pois tieltä, tunteet tukahdutetaan. Elokuvassa käytetty kieli ja mielikuvat ovat eläviä ja myös ammattilaisena niihin on helppo eläytyä. Lopputeksteistä saattoi huomata, että mukana elokuvan kehitystyössä on ollut joukko mielen ammattilaisia. Ja se näkyy. Sisältö käy hyvin yksiin sen kanssa, miten minuuden rakentumista, tai murrosiässä oikeastaan tämän prosessin uutta kierrosta, voidaan ajatella.

Inside Out 2 tuo kauniisti esille sen, miten identiteettimme rakentuu vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Vaikka elokuvassa käytetään asioista kieltä, joka on ehkä enemmän tuttua esim. kognitiivisen psykoterapian kontekstissa -perususkomukset identiteetin rakentumisen pohjalla- ei ajatus sinällään ole vieras psykoanalyyttisella puolellakaan. D.W. Winnicott puhui kauniisti siitä, miten lapsi katsoo äitinsä silmistä omaa arvoaan. Elämän alussa onkin kyse juuri siitä, miten vuorovaikutuksessa, suhteessa lähimpiin ihmisiin, oma minuus vähitellen rakentuu. Alkuun kokemus kokemukselta, yksi tunnemuistopallo kerrallaan.

Murrosiässä on minuuden kehityksen uusi kierros. Se on uusi mahdollisuus, murros, tai niin kuin elokuvassa -hetkellinen kaaos ja uudelleen organisoituminen, jota kuvaavat purkutyömiehet ja väliaikainen tunteiden tukahduttaminen. Elokuva päätyy kuitenkin, samoin kuin ykkösosa, lopulta siihen, että itseasiassa kaikki tunteet ovat omalla tavallaan tarpeen. Niillä on paikkansa mielen kokonaisuudessa. Kauniisti tulee esille myös ajatus siitä, ettei tunteita ole tarpeen arvottaa. Ne ovat mitä ovat ja itseasiassa yrittävät parhaansa toimiakseen tehtävässään tekemässä elämästä monipuolista ja rikasta.

Elokuvassa on taas suuri rooli Ilolla. Hän on ohjaimissa päämajassa ja heittää unohduksiin ikäviä kokemuksia ja niistä syntyneitä muistoja. Ne heivataan katapultin kaltaisella laitteella jonnekin mielen syrjälle ja elokuvan alussa niitä onkin kasautunut sinne melkoinen määrä. Psykoterapian kielellä tämä voisi olla kieltämistä. Tiettyyn rajaan asti homma toimii, mutta sitten muuttuvat olosuhteet. Hormonit ryntäävät päämajaan sotkemaan paikat ja uusia, kiusallisia tunteita rynnii paikalle. Ja Ilon huolella vaalima, positiiviseen kokemuksiin -ilon kautta- perustuva minäkuva heitetään myös mielen perimmäiseen nurkkaan. Ahdistus on tullut puikkoihin.

Tämän minäkuvan pelastaminen on elokuvan varsinainen juoni. Alkuperäinen tunnejoukko joutuu pullotettuna teräsholviin, Suuren synkän salaisuuden ja nolojen lapsuuden ihastusten ja sankareiden kanssa. Torjuntaa kauneimmillaan. Torjunta nimittäin käyttää paljon energiaa siihen, että torjutut asiat tai tunteet pysyvät siellä, missä niiden pitäisi olla: poissa mielestä. Tai niin kuin elokuvassa -poissa päämajasta.

Elokuvassa oli oivaltavia yksityiskohtia, yhtenä niistä “satiirikuilu”. Piirroselokuvan keinoin näytetään, mitä mielessä tapahtuu silloin, kun hukkaamme todellisen itsemme ja teeskentelemme olevamme jotain muuta kuin olemme. Kun emme uskalla olla aitoja. On kuin mieleen repeytyisi railo, joka nielee sisälleen asioita ja estää joustavaa kulkua paikasta toiseen. Emme ole enää yhteydessä itseemme ja niin kauan kuin jatkamme itsellemme valehtelua, kuilu repeytyy vain lisää. Elokuvassa minäkuvan pelastamisretki saa hurjan käänteen, kun maata jalkojen alla ei enää olekaan.

Tottakai elokuvassa on onnellinen loppu. Siinä voi luottaa Pixariin. Mutta elokuvan sanoma ei ole hattaraa. Elokuva liputtaa vahvasti sen puolesta, että kaikenlaiset tunteet ovat tärkeitä ja näiden tunteiden synnyttämät kokemukset ovat arvokkaita. Ihminen ei voi rakentaa minuuttaan vain pelkän positiivisen varaan, koska lopulta kukaan ei ole pelkästään kiltti ja ystävällinen. Ratkaisu onkin siinä, että voi hyväksyä kaikenlaiset tunteensa ja oman minuutensa vaikeatkin puolet, “myös tältä tuntuu ja tällainenkin minä olen”. Elokuvan -ehkäpä elämänkin- sankaruus on lopulta omavoimaisuudesta luopumista ja lempeää hyväksyntää.