Kaikki lähtee hyvästä pohjasta
Viikonloppuni alkoi seminaarityöskentelyllä. Sain olla oppimassa teoriaa ihmisen tunne-elämän varhaisista vaiheista. Äidin ja vauvan hienovarainen yhteys on pohja kaikelle kokemiselle myöhemminkin. Winnicottin kerrotaan sanoneen: “Ei ole sellaista kuin vauva. On aina vauva ja joku toinen.” Seminaarissa keskustelun ja esimerkkien myötä toisen, äidin merkitys kertaantui. Ja itse sain olla tätä taas uudestaan muistamassa ja miettimässä, oppimassa. Yhteys toiseen ihmiseen on myös uuden oppimisen perusta. Se mikä alussa on hyvinkin konkreettista, sisäistyy vähitellen omaksi kyvyksi opetella asioita. Yläasteen köksän opettajan lempilause oli: “Minkä kuulet, sen unohdat. Minkä luet, sen muistat. Minkä teet, sen opit.”
Iltani jatkui toisenlaisen opettelun merkeissä. Olen löytänyt uudestaan lapsuudenaikaisen mielenkiinnon maalaamiseen. Nyt tämä mielenkiinto vei minua maalauksen alkumetreille, taulupohjan tekoon. Osittain uteliaisuudesta, osittain käytännön sanelemista syistä sanoin “kyllä” taiteilijaystäväni ehdotukselle, että hän voisi opettaa minulle taulun pohjustuksen. Siispä varustautuneena määrämittaisilla kiilapuilla, pellavakankaalla ja taiteilijagessolla aloitimme taulun pohjan tekemisen. Innostuneena huomasin, miten kiilapuiden kolot löytävät vastinkappaleet, vasaralla viimeistellään liitos ja tarkistetaan vielä ristiin mittaamalla kehyksen suoruus. Ja kun ei ollut suora, korjattiin. Nakutettiin varovasti liitoksia irti ja takaisin, mitattiin uudestaan. Ja miten mukavalta se tuntui, kun mitat lopulta täsmäsivät.
Sen jälkeen kehys aseteltiin pellavakankaalle. Katsottiin riittävä vara taitokselle ja leikattiin. Varovasti niittipistoolilla kangas nidottiin aluksi aina vastakkaisilta sivuilta. Lopuksi tehtiin huolelliset taitokset kulmiin. Tämä työvaihe oli tarkka ja koin tarvitsevani kokeneen tekijän arviota työni jäljestä. Kangas piti jättää riittävän löysäksi vielä tässä vaiheessa. Siinä kohdin viimeistään olisin mennyt itsekseni aivan metsään. Noviisina olisin kiristänyt kankaan saman tien. Mutta nyt sain lumoutuneena seurata, miten vedellä ohennettu gesso kutisti kankaan sopivaksi jo ensimmäisen kerroksen jälkeen. Oikeastaan jo heti saman tien. Tämä tuntui melkein taikuudelta. Gesson kuivumista odotellessa nakuttelimme toisen kehyksen valmiiksi ja niin saimme jatkaa saman tien vielä märällä lakkapensselillä tuon ihmeaineen levitystä.
Reilun parin tunnin jälkeen kehykset jäivät kuivumaan ja hyrisevä mielihyvän tunne täytti uutta opetelleen. Oivalsin, ettei tällaisen taidon oppiminen ole mahdotonta, mutta samalla ymmärsin senkin, etten itsekseni olisi ymmärtänyt niitä pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät “vähän sinne päin” -tehdystä “riittävän hyvän”. Se vain kertakaikkiaan vaatii sen, että otettava lusikka kauniiseen käteen ja opeteltava.
Noviisina olo ei ole aina yksinkertaista. On välillä mahdottoman vaikeaa uskaltautua siihen asemaan, ettei ennestään tiedä. Etteivät omat kyvyt ja taidot riitäkään siihen, mihin itse toivoisi. Opetteleminen on oikeastaan aina myös sitä, että tulee tietoisemmaksi rajallisuudestaan. Siitä ettei osaa tai ymmärrä. Ja samalla sitä, ettei tämä tunnu liian uhkaavalta tai loukkaavalta. Asian edessä nöyrtyminen ei edellytä kenenkään nöyryyttämistä. Parhaimmillaan opetteleminen on sitä, että voi oppia itseään taitavammilta, oli kyse sitten psykoterapian teoriasta tai taulun pohjustuksesta. Ripaus kateutta voi antaa pontta tavoitella toiveiden suuntaa määrätietoisemmin: “Tuota minäkin haluan!”
Tänään päätin kokeilla taulun pohjan tekemistä itsekseni. Ystäväni ääni korvissani laitoin kiilapuut varovasti yhteen, nakuttelin ja mittailin, korjasin ja mittasin uudestaan. Myös muutaman niitin jouduin aluksi poistamaan, kun en ollut tyytyväinen työn jälkeen. Mutta nyt, kahden pohjustuskerroksen jälkeen, taulunpohja on kuivumassa ja minä olen tyytyväinen. Se pingoittui kauniisti ja vaikka se ehkä tarvitsee kuivuttuaan kolmannen kerroksen, on työn jälki tähän asti sellaista, että se kestää katseen. Konkreettisen läsnäolon ja neuvojen kautta, uskalsin kokeilemaan asioita yksin. Ystäväni neuvot olivat nyt mielessäni, sisäisenä puheena. Ajattelen, että opettelemaan oppiminen on elämän mittainen tehtävä. Ehkäpä joku päivä uskaltaudun opettelemaan myös sitä, miten taulun valkea pohja täytetään.