Unien tulkinta

Opiskelu on antoisaa. Se pistää uudella tavalla miettimään asioita, jotka on toki ymmärtänyt, tavallaan, mutta jotka tulevat yhteisessä keskustelussa vielä uudelleen koettaviksi ja -uskallan sanoa- syvemmin ymmärrettäviksi. Freudin ajatukset piilotajunnasta ja sen tutkimisesta ovat vieläkin psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä ja myös unien tulkinta psykoterapian ja -analyysin työvälineenä puolustaa paikkaansa. Ralph Greensonin artikkeli The Exceptional Position of the Dream in Psychoanalytic Practice kuvaa unien merkitystä ja niiden kanssa työskentelyä analyyttisessa tilanteessa. Tätäkin artikkelia seminaarissa keskustellen tutkittiin.

On tärkeää, että psykoanalyytikko asettuu unennäkijän rinnalle tulkitsemaan. Hänen tehtävänsä ei ole tuoda teoriaa tai tulkintaa ohitse ihmisen oman tulkinnan, ennen hänen assosiaatioitaan. Eihän muitakaan tulkintoja tehdä yläpuolelta tietäen. Ja oikeastaan unien tulkinnan prosessi on vielä paljon syvempi: analyytikon on mentävä kokemuksellisesti unennäkijän rinnalle, uneen sisälle, eläytyen ja sitä kautta kokien unta unennäkijän kulmasta. Tämä ei ole paremmin tietämistä vaan yhdessä kokemista. Ja lopulta yhteistyössä ymmärtämistä. Tulkinta voi tulla vastaanotetuksi vain silloin, jos se löytää yhtymäkohdan potilaan omasta kokemuksesta eli toisinsanoen, jos joku puoli hänessä on jo lähellä sitä, että voisi asian itsekin oivaltaa. Kaikkein parhainta on tietysti, jos potilas itse löytää tulkinnan.

Hannu Säävälä kysyy Psykoterapia-lehden pääkirjoituksessaan: Osaanko rakastaa potilaitani enemmän kuin teorioitani? Kirjoitus sopii hyvin myös Greensonin artikkeliin. On täysin eri asia yritämmekö ymmärtää ihmistä käyttäen tietoa ja teoriaa apunamme kuin, jos katsomme ihmistä oman ennakko-oletuksemme läpi. Vaikka ennakko-oletus saisikin joskus oikeutuksensa teoriasta. Psykoterapeuttinen vuorovaikutus tai arkisemmin toisen todellinen kohtaaminen ei voi koskaan tapahtua vain teorian kilven takaa. Myös analyytikon täytyy laskea oma suojaus, että toinen voi tulla lähelle.

Teoria toki jäsentää ajatuksia, auttaa ajattelemaan ja siten järjestämään mielessään kaikkea sitä, mitä havaitsee tai joskus “kokee nahoissaan”. Sillä on ehdottomasti paikkansa. Mutta pahimmillaan teorian silmälaseilla katsoen näemme juuri sitä, mitä odotamme näkevämme. Aivan liian paljon ihmisen henkilökohtaisesta tavasta olla olemassa, hänen ainutlaatuisuudestaan ja myös hänen kärsimyksensä luonteesta jää tuolloin näkemättä. Näkökenttämme laidalle jää harmaita alueita, kun tarkennamme katsetta sinne, missä odotamme jotain olevan.

Psykoanalyysissa analyytikon tärkein työväline on oma itse. Settingin eli psykoanalyysin puitteiden ollessa kunnossa, on mahdollisuus kuunnella paitsi potilasta, myös kaikkea sitä, mitä tulee omaan mieleen. Tietysti tavoitteena on ymmärtää paremmin potilasta, hänen kokemustaan, mutta se tapahtuu sitä kautta, että voi riittävän vapaasti kuunnella myös sitä, mitä toinen itsessä herättää. Tämä vaatii uskallusta antaututua prosessiin, myös analyytikolta, eli analyytikon tulee antaa oma mieli potilaan käyttöön, jotta toinen voisi paremmin taas ymmärtää omaa mieltään. Tämä ei ole lopulta niin mystistä kuin miltä se alkuun saattaa kuulostaa. Mutta helppoa se ei silti ole. Se edellyttää psykoanalyytikolta nöyryyttä omien rajoitusten, omien sokeiden kohtien kohtaamiselle ja uskallusta kysellä ja ihmetellä ilman tietämisen pakkoa.

Jos psykoanalyysi olisi vain mekaanisia, vaikkakin oikeaan osuvia tulkintoja vailla käsitystä ihmisen kyvystä näitä asioita itsessään kohdata, siihen pystyisi lopulta hyvin ohjelmoitu tietokone. Ihmiset saisivat avun tulkinta-automaateista. Ei liene ihme, ettei näin kuitenkaan ole käynyt. Lopulta kokemus siitä, että tulee ymmärretyksi tai toisin sanoen nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, on äärimmäisen palkitseva. Siihen tarvitaan toista ihmistä, ei pelkkää teoriaa.