tulkinta

En tiedä olenko ollut erityisen kiltti, mutta tänä jouluna sain kuitenkin itselleni erittäin mieluisan kirjan joululahjaksi. Thomas Schlesserin Monan katse on kuin romaanin muotoon kirjoitettu museokierros. Kirjailija on ranskalainen taidehistorioitsija, joka on kirjoittanut aiemmin tietokirjoja. Monan katseessa näkyy kirjoittajan perehtyneisyys ja kyky tehdä aihettaan kiinnostavaksi silloinkin kun teokset itsessään eivät sitä alkuun ole. Monan katse esittelee kyllä kuuluisia tekijöitä ja suuntauksia, vertailee ja selittää, mutta teokset eivät välttämättä ole tekijöidensä kaikkein kuuluisimpia töitä ja se tekee kirjasta erityisen mielenkiintoisen.

Kehystarina kulkee taustalla ikään kuin toisena kertomuksena. Mona on 10-vuotias tyttö, joka saa omituisen sokeuskohtauksen. Lääkärit selvittelevät asiaa, mutta varsinaisesti mitään fyysistä syytä kohtaukselle ei löydetä. Taustalla on koko ajan pelko sokeutumisesta ja niinpä tytön isoisä päättää tutustuttaa Monan maailman kauneuteen kolmen pariisilaisen taidemuseon teosten kautta. Yhden vuoden ajan, joka viikko, he pysähtyvät katsomaan yhtä teosta. Ja vain yhtä. Sen jälkeen isoisä ja Mona keskustelevat teoksesta. Vuoden ajan, joka keskiviikko, he tutkivat taidetta yhdessä. Ja vuoden aikana Mona kasvaa ja kehittyy. Lapsesta kasvaa nuori. Hän oppii pysähtymään niin teosten kuin omien tunteidensa äärelle ja sanoittamaan kokemaansa.

Kuin vahingossa lukija saa aimo annoksen tietoa taidehistoriasta. Isoisän äänessä kuuluu kirjailijan ammattitaito. Mutta koko ajan rinnalla kulkee myös tuoreempi tulkinta. Mona katsoo teoksia lapsen silmin, ihmettelee, ihastelee, inhoaakin. Hän ajattelee näkemäänsä alkuun ilman vuosisataisen tiedon ja tulkinnan taakkaa. Hän havaitsee tauluista yksityiskohtia, jotka eivät aikuiselle näy. Ja näiden kahden keskustelusta syntyy mielenkiintoinen kontrasti. Ei voi olla ajattelematta sitä, että taide syntyy lopulta kokijan mielessä. Ja kirjan loppua kohden isoisä ja Mona ovat yhä tasavertaisempia keskustelijoita. Onko kyse siitä, että Mona oppii isoisänsä myötä analysoimaan taidetta oikein termein, vai onko oikeastaan kyse siitä, että isoisäkin antautuu katsomaan tauluja Monan tavoin? Ehkä lukija voi päättää sen itse.

Taulujen, taidesuuntausten ja taiteilijoiden henkilökohtaisen elämän taustoitus on kirjassa dialogina. Se tuntuu sopivan kontekstiin ja asiasta kiinnostuneelle se antaa paljon enemmän kuin taustalla oleva kertomus, vaikka sekin sinällään on viehättävä. Perhesalaisuudet keriytyvät auki, mutta kirja ei turhaan yritä olla kovin salaperäinen. Ja vaikka juonen etenemisen myötä tietyt asiat tulevat ymmärrettävimmiksi, Monan katseen viehätys on juuri Monan ja isoisän keskinäisessä keskustelussa. Se mikä menee ylitse Monan ymmärryksen, voi lukija tavoittaa. Vuodenkierto ja Monan elämäntapahtumat ovat kuin taulun tausta: tarpeellinen, että etualalla olevat asiat voivat tulla esille. Ja vilahtaapa taustalla eräs wieniläinen psykoanalyytikkokin, historian hahmona ja oman aikansa ajattelun vaikuttajana. Tämä yksityiskohta sai lomalla olevan psykoanalyytikko-opiskelijan hymyilemään.

Kirjassa oli kuva jokaisesta taideteoksesta, jota Mona ja isoisä katsoivat. Ja vaikka pienet kuvat eivät tee oikeutta itse teoksille, olivat ne varsin tarpeellinen lisä, että keskustelua saattoi lukijana paremmin seurata ja ymmärtää. Jokainen taiteilija oli esitelty myös jonkin alaotsikon tai tunnuslauseen kautta. Sisällysluettoa katsoen saattoi hyvin palautella mieleen, minkälaisesta teoksesta, taiteilijasta ja erityisesti keskustelusta oli kyse. Kirjailijan taidehistorioitsijatausta tulee esille täsmällisinä faktoina, mutta hän antaa hahmoilleen myös vapauksia ja tilaa miettiä teoksen vaihtoehtoisia tulkintoja. Sillä kuka oikeastaan voi sanoa olevansa oikeassa, kun on kyse taiteen katsomisesta? Taidehistoria voi antaa tulkinnalle kehyksen mutta taideteoksen lopullinen tulkinta syntyy tulkitsijan oman mielen vaikuttuessa teoksesta. Ja taiteen merkitys on pohjimmiltaan siinä, miten voimme muuttua, kun uskaltaudumme katsomaan taidetta – ja itseämmekin.