Sodankylän elokuvafestivaalit 2019

Viime viikonloppuna vietettiin Midnight Sun Film Festivalia Sodankylässä 34. kertaa. Minulle kerta oli ensimmäinen mutta nyt jo mietin ensi vuoden majoitusta mahdollisimman läheltä festaripaikkaa. Kivenheitto Kitiseen olisi sopiva matka. Festivaalin elämäntäyteinen tunnelma katusoittajineen oli riemua kaikille aisteille. Myös aurinko helli osallistujia, lippuja jonottaessa liikaakin. Mutta koska vaihtoehtona olisi voinut olla kylmä ja sateinen sää, ei valittamiselle ole aihetta. Loppuunmyydyissä näytöksissä ison teltan jokainen penkkirivi oli täysi. Ulkopuolella oleva lappu kertoi telttaan mahtuvan 900 ihmistä ja siltä se myös tuntui.

Ison teltan ulkopuolella oli kolmella kielellä Ettore Scolan lause: “Älkää puhuko elokuvasta, puhukaa kaikesta muusta, tutustukaa toisiinne ja elämään ja maailmaan, jossa elätte.” Aion kuitenkin kirjoittaa muutamasta itseäni koskettaneesta elokuvasta. Toivottavasti arkisin, tavallisin sanoin niin, että sitä voisi ymmärtää sellainenkin, joka ei ole sen enempää tuttu elokuvien kuin psykoanalyyttisen ajattelunkaan kanssa.

Mielessäni ovat Pernilla Augustin ohjaama Vakava leikki (Den allvarsamma leken, 2016) ja Ryûsuke Hamaguchin ohjaama Asako I&II (2018). Ensimmäinen näytettiin perjantaina ja jälkimmäinen lauantaina. Molemmat kertovat omalla tavallaan rakkauden etsimisestä ja esteistä -yleensä sisäisistä – rakkauden tiellä. Vakava leikki kertoo tarinaa 1900 -luvun alkupuolelta. Siinä nuori mies, Arvid (Sverrir Gudnason) sanomalehden oikolukija rakastuu taiteiljan tyttäreen, Lydiaan (Karin Franz Körlöf) ja sama tietysti toisin päin. Elokuva on visuaalisesti vetoava, kauniita maisemia, viehättäviä ihmisiä, ajan henkeä niin asuissa kuin sisustuksessakin. Kuitenkin jo heti alussa annetaan vihjeitä siitä, mitkä asiat voivat tulla onnen esteeksi. Nuori nainen viettää kesää saaressa taiteilijaisänsä kanssa. Vuorokaudenajat eivät pysy isän mielessä eikä alkoholin käytölle ole sopivaa aikaa, vain loputtomasti aikaa. Aikuisesta tyttärestä maalattu alaston uintikuva kertoo omaa kieltään siitä, ettei isä kunnioita tyttärensä rajoja.

Nuoren miehen kohdalla annetaan ymmärtää, että hän on köyhästä perheestä. Isä ei pysty auttamaan opintojen kustannuksissa, mutta syödä kotona kuitenkin saa. Taiteilija puhuukin nuoresta miehestä asuinpaikan mukaisesti, tuoden selkeästi esille kantansa siihen, miten toivoo tyttärensä tekevän tämän suhteen. Nuori mies ei ole hänen tyttärensä arvoinen. Nuorien lähtökohdissa on siis jo omat haasteensa. Epäluottamus ja alemmuudentunne tekevät sitoutumisesta toiseen mahdotonta, vaikka taiteilijaisän kuoltua äkillisesti halua intiimiin suhteeseen olisi molemmilla. Lydia kuitenkin menee naimisiin itseään selkeästi vanhemman miehen kanssa, joka puhuu kauniista rouvastaan kuin taulusta tai koriste-esineestä: Kauneutta toki arvostaen, mutta sivuuttaen oman ajattelun ja muun kyvykkyyden. Hänen rouvansa ei ainakaan haluaisi äänestää, mitä hulluutta. Myös Arvid päätyy omalla tahollaan kompromissiliittoon. Vaimo on viehättävä, sopivasti myöntyväinen, ei liikaa esillä. Siis varsin valju verrokki intohimoiselle Lydialle. Ja elokuvan edetessä Lydian ja Arvidin polut risteävät. Vakava leikki – jo elokuvan nimessä on kiehtova ristiriita- pitää paria otteessaan. Ja samalla elokuvan katsojaa, kun kohtauksien latauksen voi tuntea melkein ihollaan.

Ohjaajahaastattelussa elokuvan jälkeen eräs nuori mies esitti kysymyksen elokuvan teeman sidonnaisuudesta aikaan, jossa päähenkilöt elivät. Olihan tuolloin varsin tavallista olettaa, että mies pystyy elättämään perheensä, sukupuolten välinen tasa-arvo oli vasta tulevaisuudessa ja samoin käsitykset avioliitosta olivat erilaiset. August vastasi kysymykseen viisaasti toteamalla, että rakkauden vaikeutta on kipuiltu antiikin ajoista lähtien, ettei siinä sinällään ole mitään uutta ja todelliset esteet rakkaudelle ovat sisäisiä. Nuoren miehen alemmuudentunne ei ollut aikasidonnainen, niin kuin ei toisaalta Lydiankaan tarve jollain tavalla vakiinnuttaa olosuhteet, kokea turvallisuutta, edes taloudellista.

Elokuva antaa kuitenkin toivoa siitä, että kun omien unelmien ja tavoitteiden kanssa voi olla olemassa, on mahdollista kohdata toinenkin erillisenä, todellisempana. Ei vain omien tarpeiden ja toiveiden heijastepintana. Jotta voi löytää toisen, on löydettävä ensin itsensä. Sama tulee todeksi myös elokuvassa Asako I&II.

Hamaguchin Asako I&II kertoo nuoren tytön, Asakon (Erika Kata) kasvamisesta aikuisen rakkauden kohtaamiseen. Nuoruuden rakkaus, boheemi Baku (Masahiro Higashide) häipyy kuvioista ja jättää Asakon yksin rakkautta kuplivan sydämensä kanssa. Tunteet on pakko yrittää kuolettaa, mennä eteenpäin ja niin Asako tekeekin. Vuosia myöhemmin Asako törmää Ryôheihin (Masahiro Higashide kaksoisroolissa) tavalliseen, melko arkista elämää elävään mieheen, jolla on kuitenkin yksi erityinen piirre: Hän on erehdyttävän paljon Bakun näköinen. Kehen Asako vähitellen rakastuu, ei ole ollenkaan selvää. Onko kyseessä hänen mielikuvansa ylivoimaisesta rakkaudesta, jota hän ei saanut, vaikka olisi itse halunnut vai todella tuo bisnesmies, johon hän nyt vasta vähitellen tutustuu. Asako on myöntyväinen, kiltti. Hän antaa ihmisten kävellä ylitseen, nuoruudenystävänsä mukaan lukien. Vasta vähin erin alkaa Asakosta itsestään löytyä tahtoa ja toiveita.

Ranskalaiskriitikot ovat löytäneet Asakosta ja Hitchcockin Vertigosta samankaltaisuutta. Kaksoisolennoilla ja unenomaisuudella leikittely onkin molemmille yhteistä. Asako I&II keskiosan voisi ajatella myös muusta elokuvasta irrallisena unena tai fantasiana. Sisäiset ristiriidat ratkeavat lopulta näennäisen yksinkertaisesti. Automatka aluksi Ryôhein ja sitten Bakun kanssa saa näin erilaisen merkityksen. Ovatko Baku ja Ryôhei Asakon rakkauden kaksi puolta: toiveet ja todellisuus. Silloin se, että pystyy riittävästi luopumaan omista odotuksistaan todellisuuden hyväksi, on edellytys tyytyväiselle ja onnelliselle suhteelle, ei suinkaan kompromissi, niin kuin taas voisi jollain tavalla ajatella Vakavan leikin kohdalla Lydian ja Arvidin uusista kumppaneista.

Elokuvan edetessä Asako tekee päätöksiä, ratkaisee sisäistä ristiriitaansa riittävästi mutta löytää toisaalta myös rakkauden intensiteetin, voiman uudelleen ja kohdistaa tämän tunteen häneen, joka on mahdollinen, paikalla, otollinen -ainakin lopulta. Ehkäpä tässä on jotain siitä, mitä pitkissä liitoissa tapahtuu. Rakkaus ja intohimo löytävät aina uudelleen kohteen kumppanista, johon on sitouduttu.

Omalla tavallaan nämä kaksi elokuvaa tuovat rakkauden etsimisen ja -elämisen haasteet esille. Vakava leikki ja Asako I&II sallivat päähenkilöiden kasvaa rakastamisen taidossa. Molemmista elokuvista löytyy toive siitä, että on olemassa sellainen tunne, joka ei ole kompromissi, tyytymistä johonkin. Samalla ne myös muistuttavat siitä, että suurimmat esteet tällaisen rakkauden kokemiselle löytyvät usein itsestä. Mielikuva ylimaallisen täydellisestä rakkaudesta voi tulla todellisen suhteen esteeksi.

Mieleni tekisi kirjoittaa vielä J-P Valkeapään elokuvasta Koirat eivät käytä housuja, mutta koska se tarvitsee selittäjäkseen tukea haavoittuvuuden näkökulmasta, jätän sen suosiolla toiseen kirjoitukseen. Sadomasokistinen suhteessaoleminen on oma lukunsa. Vakavan leikin ja Asakon esteettisessä maailmassa taas viipyilisi mielikuvissa pidempäänkin.