runous

Jukka Tervon kokoelmarunoteos Runot 1995-2017 näki päivänvalon syksyllä. Lämminhenkisessä julkaisutilaisuudessa Tubassa 13.9.2019 runoilijaa jututti tuomiorovasti Satu Saarinen. Tervo on säveltänyt runojaan ja “mies ja kitara” -tyylillä hän tarjoili niitä myös yleisölle. Musiikin myötä runot pääsivät esille vielä eri tavalla, heräsivät eloon ja esitettyinä toivat kertojan lähemmäksi kuulijaa. Kokonaisuus oli varsin toimiva ja tunnelma rento, keskusteleva. Runoilijan itsensä näköinen tilaisuus, näin ajattelen.

Paksuun kirjaan, jossa on kaunis ja rauhallinen kansi (kuvat Linda Sainio), tarttuu kunnioituksella, vähän arkaillenkin. Kansien sisällä on paljon aikaa ja työtä. Kirjoittaminen on aina paitsi verbaalista lahjakkuutta myös tekstien hiomista, uudelleen lukemista, järjestelyä ja ankaraa itsekritiikkiä. Runot eivät synny tyhjiöstä vaan elämästä. Tervon runoissa kuuluu vahvana kirjailijan ääni joko havainnoijana tai kokijana. Runot ovat elämästä, mutta eivät toki aina suoraan kirjoittajan itsensä elämästä. Ja silti runoilija maalaa sanoilla kuviksi jotain sellaista, mikä on mahdollista tavoittaa, jos sille vain uskaltaa antautua. Sanat ovat siltana sielusta toiseen. En edes yritä analysoida kirjan sisältöä kokonaan, mutta nostan esille muutamia ajatuksia ja kohtia, jotka jäivät itselleni mieleen merkityksellisinä.

Runot -teos sisältää Jukka Tervon kaikki aikaisemmat runokirjat Zerkalo (1995), Ei koskaan, aina (1997), Kaksitoista sinistä kuuta (2007), Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), Ämpärin räminä (2009) ja Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Lisäksi kirjassa on runo romaanista Mariaanien haudalla (2017). Yksien kansien sisällä on paljon elettyä elämää. Jo ajallisesti, julkaisun ajankohtaan viitaten, runot sijoittuvat yli kahdenkymmenen vuoden jaksolle. Tervon kokemus musiikkiterapeutin työstä näkyy herkkyytenä tavoittaa toisen kokemusta, luoda sanoja sinne, missä niitä ei aluksi välttämättä ole ollenkaan. Seuraava ote on runosta Yhteys. Alkuperäinen julkaisu on kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008).

Ehdotin vuoropuhelua jonka hän tyrmäsi
jähmettymällä. Vaikeneminen muodosti
sekavan kulkueen joka työnsi pakokauhua syliini.

Rakenteet olivat yksinäisyydestä sekaisin.
Jos se oli morsetusta tai pulssi
en ymmärtänyt siitä mitään.
Tulkitsin olevani yksin. (Runot, s.287)

Runoilija kertoo arkipäiväisen asian tai kokemuksen siten, että se ohittaa järjen ja logiikan muurit, pääsee koskettamaan sisällämme jotain sellaista, mistä emme välttämättä ole edes tietoisia. Kirjallisuus, runot sitovat kuitenkin tunteen johonkin sanalliseen muotoon, vaikka sen merkitys kuulijasta riippuen olisikin erilainen. Siinä on mielestäni ero musiikkiin tai kuvataiteeseen, jotka jollain tavalla jättävät kokijan kokemuksensa kanssa enemmän irralliseksi, yksin, ainakin aluksi, ennen kuin kokemus voi saada symbolisen muodon, sanat.

Julkistamistilaisuudessa Tervo esitti laulun runosta, joka on alunperin kirjasta Zerkalo (1995).

Olet parempi kuin yksikään muisto.
Joka päivä näen hennon olennon
lasten äänirautojen sateessa.

Olet kesäaamun valosormus.
Lantiosi pajukorissa kannat näkymätöntä.

Olemme olleet yhdessä aina.
Sinua en unohda

enkä uupumuksen koruja. (Runot, s.13)

Sävelletty runo vakuutti myös esityksenä. Voiko kauniimmin kuvailla rakastettunsa raskautta kuin Lantiosi pajukorissa kannat näkymätöntä? Tervon tuotannossa on paljon runoja, jotka kuvaavat rakkautta, lapsia, perhettä, sukuakin. Herkästi mutta makeilematta hän kuvaa anoppiaan runossa Rintamamiestalonaisen aurinkomatka. Runo on julkaistu alunperin kirjassa Ämpärin räminä (2009). Seuraavassa ote siitä.

Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen
noitakoulusta valmistunut
mitään näin huonoa. Talviaamuinen
kolina rapussa kertoi
hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.

Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi
paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä. (Runot, s. 389)

Ämpärin räminä -kirjassa on myös osio Kaksikymmentä runoa yhdestä ukosta. Kainuun karhu, kunnioitusta herättävä isoisä piirtyy runoja lukiessa minun mieleeni. Tiedän, että joku muu voisi poimia runoista toisenlaisia kuvia, mutta nämä runot täytyy itse kokea. Niiden tunnelmaa ei voi välittää toisin sanoen.

Runoja surusta ja luovuudesta tai vaikka runon olemuksesta, voi löytää ainakin Kaksitoista sinistä kuuta -osan takaa. Runoilija toteaa arkisesti ja todesti: “Kuoleminen on sitä että joku lähtee/ eikä koskaan palaa” (Runot, s. 242). Ikävä soi runoissa, kaipaus saa kirjoitetun muodon. Runon olemuksesta Tervo kirjoittaa: “Jos aukealla seisoo muovikuusi/ ja esittää metsää voi sekin olla runo” (Runot, s. 266). Edellä siis otteita pidemmistä runoista. Eräs suosikeistani on seuraava runo.

Vaikeimmin oppii
sen minkä lapsikin tietää;

oleminen on ennen tekemistä
ja luovuudella on hintansa.

Se on hätätila.(Runot, s.241)

Runot -teoksesta voisi tehdä paljon yksittäisiä havaintoja. Tätä kirjoittaessani ja kirjaa selatessa, silmääni tarttui aina uusia helmiä. Minulla on kuitenkin yksi ilmaisu Jukka Tervon tuotannosta, joka aivan erityisellä tavalla on jäänyt mieleen. Se on otsikossakin, hämähäkkihämärä. Minun mielessäni siihen tiivistyy jotain jännittävää, kutkuttavaa, tunnelma, joka on kuin maalaus. Auringonsäteiden vain vaivoin valaisema verkko, yhtä aikaa pelottava ja lohduttava utuisuus. Jälleen jonkun toisen mielessä ilmaus voi saada muita merkityksiä ja hyvä niin. Luomme sanojen mielikuvat omien kokemuksiemme kautta. Alla hämähäkkihämärä on alkuperäisessä yhteydessään. Se on julkaistu alunperin kirjassa Ei koskaan, aina (1997).

Hän oli kokonaan poika

tervapahvinpistoksia kämmenissä,
selässä auringon taakka, käkkärämännyn
kolossa ketulla keinu, torvisammaleen
nahkea iho, resiinatallin

hämähäkkihämärä (Runot, s.88)

Viimeinen nosto kirjasta on aivan loppumetreiltä. Se on ajankohtainen, sillä onhan Tapaninpäivän tsunamista 15 vuotta aikaa. Ote on runosta, joka on alunperin ollut kirjassa Mariaanien haudalla (2017). Runo kokonaisuudessaan on pitkä ja kertoo vielä meren virtoja syvemmistäkin voimista, mutta seuraavin sanoin voi itse tapahtumaa yrittää kuvata:

Tapaninpäivänä 2004 juuri tässä
vaakasuora putous hyökkäsi
mustaa mutaa hampaissaan
taivaanrannasta kaiken kimppuun

huutaen vesipanssarivaunukolonnan
käsittämätöntä kieltä.

Yli kaksisataatuhatta ihmistä
lopetti tuottamasta iloa,
arkea, surua ja sunnuntaita toisilleen.

Sille ei ole mittakaavaa sielussa. (Runot, s.500)

Runouden hienous on siinä, että jokainen voi muodostaa omia merkityksiään lukijana ja tekstin kokijana. Sillä onko se kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus, ei enää ole väliä. Kun kirja on julkaistu, se on vapaasti ymmärrettävissä, myös väärin. Ja siihen täytyy kirjoittajankin tyytyä. Mutta hyvä kaunokirjallisuus, runous, tarjoaa riittävästi tarttumapintaa, että lukija voi peilata omia kokemuksiaan ja tunnelmiaan siihen. Huokaista luettuaan vähän samaan tapaan kuin hyvän keskustelun päätteeksi, että joku puoli itsestä tuli kohdatuksi. Sellaisia ovat Jukka Tervon Runot.